PROFESSORI LÖNNROTISTA.
Pitäis pikkuisen puhua, Virttä viskata vähäisen, Kiitokseksi kirjoitella Arvon miestä ahkerasti, Jos vaan antaisi ajatus Kiirehesti kirjoitella, Laulun laita selvitellä, Panna virtehen visusti, Puolen tuntia puhua, Tiiman verran tieustella, Kuin on tohtori totinen Kuleksinna kuulu herra: Aina itsensä alensi, Matkusteli maita pitkin, Kesätpä keräs runoja, Talvet lauluja tavoitti, Loruloita ilmi lonki, Huiski huonoissa tuvissa, Pikkuisissa pirttilöissä. Siellä siivolla kuleksi, Aina itsensä alensi, Vaikk' oli kuulu kunniasta, Arvon ansainnut isoimman; Koulut oli kokenna kaikki, Akatemiat asunna, Tullut toimen tohtoriksi, Rohvessoriksi rohennut, Oppi ollut oivallinen. Ei hän tullut turmiollen, Ylpeys ylös vetännä, Pannut tuntoa pahaksi, Konstikkaaksi koulunkäynti, Ei hän kilju kiivahasti, Tule tuhmillen torassa, Vaan on aina valmis ollut, Huonoista pitännä huolta, Täällä kylmissä kylissä, Salonmaissa saastaisissa. Ollut oiva lääkärinä, Parannellut muita paljon.
Kaikki kaupunki sureepi, Lääni tätä lääkäriä, Kun se pois meneepi täältä Kauvaksi Kajaanin mailta, Kuin oli heillen kunnon turva Varsin vaivoissa kovissa, Joihen puolesta puhelen, Kunnioitan korkiasti, Teiän armoista alati Kiitosvirttä veisaelen. Vaikka en ymmärrä yleten Raukka virttäni raketa, Vaan panen pari sanoa, Eli puhun puolentoista, Kun minäkin miesi parka, Talonpoika sarkatankki, Tuota tuntoni halasi, Teki mieli miesi raukan, Poian kaukaisen katsella Tätä toimen tohtoria, Kuulustella kunnon herraa, Saahaksen' hänen sanoillen. Vaan se aina arvelutti, Pelko Penttiä käsitti, Jotta se toran tekeepi, Kiljaiseepi kiivahasti; Vaan kun menin kurja raukka, Häiskähin hänen etehen, Niin se itsensä alensi, Unhotti sukunsa suuren, Puhui aina ahkerasti Minullen mielellä hyvällä: Josta laulan lapsi raukka, Ilmoitan iloisen virren, Tästä toimen tohtorista, Rohvessorista rojotan. Ehkä en palkita paremmin Maha tässä maailmassa, Toivotan toki hänellen Toiste tuolla Tuonelassa, Herran Taavetin taloissa, Luojan suuren laitumella: Juoskohon joki metinen, Paratiisi pauhatkohon Tällen toimen tohtorillen, Lönnrotillen rumasti, Siitä siististä elosta, Kuulun herran kunniasta, Koska hän alensi aina Ihmisillen itseänsä.
Ottakaa hänestä oppi, Tuhmat kaikki katsokaatten, Miehet ylpiät yhäti Esimerkki ensimmäinen, Kuinka kulki suuri herra, Aina itsensä alenti. Kyllä antaisi asia Vielä viikomman puhua, Laulella lavian virren Kuulun herran kunniaksi, Isoarvoisen iloksi, Vaan on kiire kirjoittaissa, Aina aikani täperä. Toiste laitan uuen laulun, Pian pikkuisen pitemmän Tästä toimen tohtorista; Jos lienen pahoin puhunna Vielä tässä virressäni, Anna kaikki anteheksi Tulla tuhmimmat sanani.
VIINANKEITON KIELLÄNNÄSTÄ.[22]
Laulan riemusta runoja, Hyreksin hyvillä mielin Kansan kasvavan ratoksi, Iloksi esi-isillen, Kun on meillen kuulumassa, Ilmestyi iloinen juhla, Jota oun toivonna toella Halun hartahan perästä, Elinaikani aatellut Tunnossani tuolla lailla. Nyt on toivo toeksi käynyt, Näkyvät nämät sanomat, Kun on päässyt päätöksissä, Viinankeitosta kerinnyt, Kieltokirjat kiitämässä, Laitettu laki hyväksi Saarnastuolissa sanoa, Pappiloihen paukutella, Jotta ei kokkahan kohota, Panna viinapannuloita. Siitä on iloinen juhla, Suomen kansalla suloinen, Karjalassa kaikin paikoin Riemulaulut lauletahan. Savon ukot ne sanovat Keskenänsä kerkeästi, Istuvat ilossa tästä, Hyrskyvät hyvillä mielin: "Ei se nyt nykyissä vuonna Paloviina paljon saane Ihmisraukkoja isosti Turmella joka tuvassa, Syöstä pirtistä pihallen, Ulos uksista ajella, Tuikkiloia turvallensa; Niinkuin ne elivät ennen, Joivat joukoissa isoissa."
Tarkkahan meni tavarat, Kassat kaikki tyhjenivät, Elopurnut puolenivat, Josta oli näkyvä nälkä Joka paikka paisumassa, Varsin vaikia valitus, Ahistus alinomainen, Vielä oli ilmi ilkeyet, Paljolti tavat pahimmat, Joita en kaikkia katala, Ylös ymmärrä sanoa. Monta se veljestä vetäisi Varsin vankihuonehesen, Isät jätti itkemähän Huti huolessa kovassa; Mammat maistoivat surua, Sukulaiset suuret harmit, Koska talvet taitavasti Joivat joukoissa isoissa. Nyt on suonut suuret herrat, Valtamme vapaasukuiset, Kultarinnat riemujuhlan Tänne antoi täysin määrin, Lahjoitti hyvän lakinsa Suomalaisillen suvuillen, Koska kielsi kirjan kautta Viinankeiton kerrassansa, Josta kilvoin kiittelemme Lapsi raukat lauluissamme Suomen suuren ruhtinoita, Kultarintoja koreita, Koska taas kohosi tänne Valon aurinko vakava, Pilkoittaapi pikkuruisen. Anna armias Jumala, Suo Suomen valtiollen Vielä vasta vissi muisti, Jotta laittaisi lakeja, Tulis tuomio kovempi, Päätöskirja kielteleisi Siksi ilmoiseks ijäksi Poisi viinan polttamisen, Pannun koukkuhun panennan, Myrkkyjuoman juoksemisen, Jotta ei veisi viinan virta, Syöksisi kovan syvällen, Jossa uivat uitterasti, Veljet viisahat viruvat, Kaikki kaatuvat katalat. Nyt on jo lakannut lammit, Viinan virrat kuohumasta, Jotta ei vanhoja vajoita, Kaa'a keskenkasvuisia, Miehet on seissut selvin päini, Akat astunna hyvästi, Ilman viinan viskomatta, Pahan ruoan ruoksimatta. Pohmelo on pois hävinnyt, Päänkivistys kirvonnunna, Muoto on muuttunna keralla, Iho ihmisen näöksi. Toimi on kanssa kaunihimpi, Äly äijeä parempi, Tunto on tullunna hyväksi, Miesten laatu lauhkiaksi, Käyvät selvänä käräjät, Peijahat hyvin pitävät, Kaikki kestit kaunihisti; Eivät kilju kirkomäillä, Huua Herran huonehessa, Kaikki kauppansa pitävät Ilman viinan viskomatta. Vielä on vastusta vähäisen, Turmiota paikoin tullut, Koska on piru pilannut Ihmisraukat ilkiöiksi, Kun eivät elele tässä, Laittele lakia myöten. Erätyöt panevat paikoin, Piilopannuja pitävät, Joilla hyö saloa saavat, Myrkkyjuoman juoksuttavat, Jolla etsivät etuja, Julmat voitot juomareilta, Paljolti pahuutta tuovat Ilmi ihmisten seassa. Pitäis piiskoja piruillen, Ensi kerran keitännästä; Kun ei tulisi tuosta mieltä Vielä viinankeittäjillen, Siitä västinkii vähäisen, Parisaksi[23] panna heillen; Sitte ei sillä juomallansa Pahennusta paljon toisi: Saisi tyrmässä tuletta Viinankeittäjät tointa, Kahleissa lepakkomiehet, Myrkkyjuoman juoksuttajat.
JAAKKO RÄIKKÖNEN.
Inkeriläinen talonpoika Jaakko Räikkönen syntyi orjuudessa Tipunan kylässä Valkeasaaren seurakunnassa 5 p. lokak. 1830 (vanhaa lukua). Jo ne olot, joissa syntyi, kuvaavat orjuuden surkeutta. Isä Abraham Jaakonpoika Räikkönen oli hänkin Inkeriläinen, vaan sotapalveluksesta karannut Suomen puolelle, ottanut itsellensä nimen Repsi ja Suomalaisena palannut elämään Valkeasaaressa. Siellä hän rakastui orjattareen Liisa Vitikkaan, mutta ei voinut maksaa sitä summaa, 300 ruplaa, jonka omistaja ruhtinas Lopuhin määräsi tytön hinnaksi. Mitään laillista avioliittoa ja vihkimystä ei siis tullut toimeen, vaan Jaakko Räikkönen syntyi avioliiton ulkopuolella. Vasta neljätoista vuotta myöhemmin 1844, kun tilukset joutuivat Lopuhinilta kreivi Levashoville, pääsi kirkkoherra K. Schröderin toimesta äiti orjuudesta ja vihittiin lailliseen avioliittoon, mutta poika jäi yhä orjaksi. Isä opetti häntä venättä kirjoittamaan pränttikirjaimilla ja kirkkoherra Schröder sittemmin Suomalaista kirjoitusta. Kun tuli aika mennä rippikouluun, niin täytyi isän mennä hänen sijaansa "ropottiin" (työhön), ei sitäkään aikaa annettu vapaaksi. Kun Jaakko Räikkönen oli uskaltanut pyytää muutosta eräässä tilusten pehtorin, Saksalaisen Pettersin, tekemässä määräyksessä, niin tämä suuttui, kutsutti hänet luoksensa, ja antoi vitsoja selkään, sekä toimitti hänet seuraavana vuonna hänen heikosta terveydestään huolimatta sotamieheksi, josta kuitenkin sitten vanhempain rukouksista kreivinna Levashov hänet vapautti.
Me Suomalaiset Suomenmaassa emme ole koskaan saaneet orjuuden kaikkia kauhuja kokea, mutta meidän veljemme Inkerinmaalla ovat sitä kyllä nähneet. Millaista orjuuden elämä siellä oli, siitä antaa Räikkönen kyllä kauhistavan kuvan sekä "Elämäkerrassaan" ja muistoonpanoissaan "Orjuudesta ja vapauttamisen ajasta", mitkä kirjoitukset ovat yksityisen hallussa täällä Helsingissä, että runossaan "Entisestä ja nykyisestä elämästä". En voi olla todistukseksi tuon ajan kurjuudesta tähän painattamatta paria otetta runosta.