Olen työni kestäessä saanut arvokastakin apua muutamilta henkilöiltä, minkä täten kiitollisena tunnustan; mutta ennen muita on minun mainittava kaksi ystävääni_ prof. E.N. Setälä sekä toht. A.V. Koskimies, joiden neuvot ja kehotukset ovat olleet tehokkaina kannustimina työni kestäessä.
Heinolassa syyskuulla 1915.
K. A. T. O.
I.
JOHDATUS.
Voidaksemme ymmärtää ja oikealla tavalla arvostella Jaakko Juteinia kirjailijana meidän täytyy tuntea aikakausi, jossa hän eli, tai ehkä tarkemmin sanoen ne aatevirtaukset, mitkä 18:nnen vuosisadan loppupuolella ja 19:nnen vuosisadan alkupuolella tunkeutuivat Länsi-Euroopasta maahamme ja täällä etupäässä yliopistosivistyksen välityksellä pääsivät valtaan.
Aikakauden, josta on puhe, tunnemme »valistusajan» nimellä ja sen tunnuslauseenahan oli: kaikesta taikauskosta ja ennakkoluuloista vapautunut, terve, mutta vilpitön ihmisjärki on oikeutettu tutkimaan ja ratkaisevastikin tuomionsa lausumaan kaikista asioista, mitkä kuuluvat inhimillisen ajattelemisen piiriin ja voivat joutua saman ajattelemisen esineiksi. Auktoriteettiuskoa ei siis saanut olla. Uskonnonkin alalla tuli kaiken alistua järjen arvostelun alaiseksi tai voi korkeintaan niitä tämän alan ilmiöitä myöntää oikeutetuiksi ja tosiksi, joita voi omassa mielessään kokea. Ihmekö siis, että monen monet sen ajan papit ja oppineet, jotka halusivat valistuneen nimeä kantaa, häpesivät raamatun tavoin puhua »rististä», joka puhe jo apostoli Paavalin aikoinakin »oli kreikkalaisille hulluutta»! Taikka, jos raamatun selvistä sanoista ei mihinkään päässyt, vaan täytyi puhua Kristuksen uhrikuolemasta ja ylösnousemisesta sekä muistakin ihmeistä, niin oli niitä sellaisella tavalla selitettävä, että järki ne voi hyväksyä. Että yhden »uhrilla», yhden kuuliaisuudella saatettaisiin sovittaa monen syntivelka, monen tottelemattomuus, oli silloin samoin kuin kaikkina aikoina järkiniekoille »hulluutta». Emme sen vuoksi oudoksune, ettei Juteininkaan teoksissa tämmöistä tavata.
Kun »järjen valo» milt'ei yksinomaan oli johtotähtenä,—kun ei »gemyt'ille», tunne-elämälle tarpeellista oikeutusta järjen rinnalla myönnetty, oli seurauksena, että »valistusmiesten» runoudesta puuttui lämpöä, puuttui useimmiten arveluttavassa määrin kuvitusvoimaakin;— niissähän ei saanut olla mitään »mystillistä», salaperäistä—; mielikuvituksen lentoa ei niistä tarvinnut etsiäkään. Runouden tarkotuksena, samoin kuin kaiken henkisen ja hengellisen kirjailemisen, oli muka hyödyttää. Sen tuli siis olla tarkotuksellista, eikä erikoisesti ilmaista syvintä, mitä ihmishengessä liikkui, tai tulkita kaikkea jaloa, minkä tunne-elämä sydämessä herättää ja ajatus tunnetta palvellen kokee muille selvittää. Ei edes luonnonkuvausta yritetty, ja mitäpä tuosta, kun sen tarkotus olisi ollut puhua tunteelle eikä palvella »järjen valistusta». Sanakuvia saatettiin koristeena kyllä käyttää samoin kuin yleensä ulkonaisia runon ja kirjailemisen kaunistuskeinoja, mutta nämä kuvat kalskahtivat useimmin onttoina, kun niiden tarkotuksena vain oli selvittää asiaa, ja kuta pitemmiksi tämänluontoisia runoja venytettiin, sitä enemmän sanatulva sanakuvineen teki tyhjän sanahelinän vaikutuksen. Jos kuitenkin sukkeluus runoissa yleensä, ja pistävä iva pilkkarunoissa eritoten oli laatuaan oikeata, oli todellista, niinkuin »runoilijoissa Jumalan armosta» kuten Kellgren'issä, Lenngren'issä, kauempaa esimerkkiä hakematta, niin kävi tietysti tällainenkin runous laatuun ja sellaisten mestarien kädestä luonnollisesti syntyi »kuolemattomia» tekeleitä. Mutta valitettavasti Juteinin runotar ei ollut sukua näiden »esprit'ä», sukkelaa, iloista henkevyyttä uhkuville »hengettärille». Kuitenkin tehtäköön täyttä oikeutta Juteinillekin! Jos nykyään annetaan runoilijan nimi ja hyvän runoilijan arvo ja kunnia henkilöille, jotka julkaisevat satoja runoja, mutta tarkoin katsovat, ett'ei heidän »jouluksi» julkaisemassaan vihkossa vain löytyisi erikoisesti arvokasta enemmän kuin muutama prosentti, niin on meidän monin verroin suurempi syy antaa tunnustuksemme Juteinille, jolla ei suomenkielellä ainoatakaan esikuvaa maallisen taiderunouden alalla ollut, ja joka kuitenkin on ala-arvoisten runojensa suuressa joukossa meille tarjonnut helmiä, ja montakin helmeä, joiden arvo ei milloinkaan vähene, ja jotka ovat muuttuneet toiset kansallekin niin rakkaiksi, kuin harvojen nykyajan runoniekkojen, joiden kirjailemisesta ja runotuotteista taas 100 vuoden päästä ehk'ei tiedä mitään kukaan muu, kuin kenties kirjallisuudentutkija.
Yhteiskunnassa oli paljo epäkohtia: säätyero oli vielä suuri, tyhmän ylpeä aatelisto ja useasti ahneuteen taipuva hengetön pappissääty kohtelivat muita kansalaisryhmiä ilman arvonantoa ja epäinhimillisesti. »Valistuksen miehet» kävivät sentähden aatelisten ja »hengellisten» kimppuun. »Inhimillinen järki» ei voinut hyväksyä sellaisiakaan »ennakko-otaksumisia», että joku pelkästään syntynsä kautta oli muita muka jalompi, arvokkaampi; että joku vain syystä, että oli hengelliseen säätyyn ruvennut, oli siitä arvokkaammaksi tullut, huolimatta onko hänen elämänsä siveä, »hengellinen», huolimatta siitä, todistaako hänen toimintansa, hänen ominaisuutensa henkevyyttä hänessä löytyvän. Koska puolueeton arvostelu osottaa yhteiskunnan jäseniä yleensä yhtäläisiksi sisällisten ominaisuuksiensa puolesta—ja niistä tietenkin ihmisarvon tulisi riippua—, niin pitäisi luonnollisesti olla enemmän yhtäläisyyttä ja tasa-arvoa ihmisten ulkonaisissakin olosuhteissa ja oikeuksissa. Mitään sortoa ei saisi olla. Ei kansakuntainkaan sovi toisia painaa alas, vaan tehdä heikommallekin, pienemmällekin oikeutta, sillä »arvon mekin (suomalaiset) ansaitsemme», niinkuin Juteinikin laulaa.
Mutta ihana sana vapaushan ennen muita kaikui valistusmiesten huulilta ja kaikui kauvas, ja sen sanan kantavuus oli suuri. Se sanahan väärinkäsitettynä oli saanut paljon aikaan, tuonut surkeuttakin jäljissään muualla Euroopassa.—Juteini sitä sanaa esitti oikeassa merkityksessä, henkisessä mielessä, esitti sitä vapautuksena intohimojen orjuudesta, ja siitä syystä ei saakaan hänen vaikutustaan maassamme aikansa valistajana suinkaan aivan vähäiseksi arvioida.