Aleksander armollinen surman ombi surmannut, aina rakas, rauhallinen arwon itse ansainnut.
Rauha taikka raudan terä
Wenäjäll' on warjona,
mutta muilla joka erä
pelko, pako tarjona.
Itse Isä ylistetty
osti onnen werellä,
Suomen maassa synnytetty
käytti miehen kädellä.
Koko maa on mainitsewa
suuren suurta nimeä,
jok' on joukot hallitsewa
pitkin maamme piiriä.
Eläkön nyt Aleksander,
Woiton, Rauhan Ruhtinas!
Elä, elä Aleksander,
woimallisin Waldias!»
Samana vuonna Juteini myöskin julkaisi kokoelmaa omatekoisia »Uusia Sanan Laskuja.»[89] Nämät tosiaankin ovat enemmän tai vähemmän onnistumattomia, niinkuin Litteraturblat'issa A. Ahlqvist'kin huomauttaa,[90] ja se onkin luonnollista, sillä ei viisaimmaltakaan saata odottaa semmoista kokemusta, mikä on välttämättömän tarpeellinen sille, joka koettaa sepittää sananlaskuja, sellaisia kuin kansan sananlaskut ovat. Sillä niissä esiintuodaan vuosisatojen, saatammepa melkein sanoa vuosituhansienkin kokemus; sentähden ne yleensä osaavatkin sattuvasti kuvata ja lausua asian sellaisena, kuin se todellisuudessa on.—Kaksi vuotta myöhemmin eli v. 1817 kuitenkin »Toinen Parannettu ja lisätty ulos-ando»[91] näitä »Uusia Sanan laskuja» seurasi ensimäistä painosta. Olivat siis toki saavuttaneet kansamme suosiota, suomalainen kirjallisuus kun silloin vielä oli niin tuiki köyhä.
Vuosi 1816 oli satoisa vuosi. Juteini silloin julkaisi koko kahdeksan kirjotusta. Näistä oli neljä runopukuista. Ajan suhteen ensimäinen lienee »Suomalainen, elli Runo Ahkeruudesta Suomessa»[92] ollut. Se on pitempi Kalevalan runomitalla kirjotettu kertovainen runo, joka kuvaa suomalaisen kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä ja osottaa, kuinka »ahkeruus ja työ ja toimi» vihdoinkin »johdattawat Suomen kansan kohden yldä-kylläisyytä.»[93] Juteinin isänmaallinen ja kansaansa ihaileva sydän viekottelee häntä siinä laulamaan:
»Suuri suku ihmisyyden, koko kansa ihmetteli mieldä miehen suomalaisen, pulskeutta puheen parren asioita ajaissansa, rohkeutta rinda-luissa merkillisihin menohin.»[94]
Suomalaisella ei ole ainoastaan tavallista ihmisarvoa, vaan hänen ominaisuutensa monessa suhteessa kohottavat Juteinin mielestä hänet vieläpä tavallista korkeammalle—vaikk'ei sitä juuri suorin sanoin sanota—; hän on lyhyesti sanoen sangen arvokas mies, ja se kansa, minkä tällaiset »urheat kasken kaatajat, korven raatajat, sotia, vihaa ja vainoa kestävät» kansalaiset muodostavat, on hyvin arvossa pidettävä kansa, kuten seuraavasta kuvauksesta selviää, jonka annamme etupäässä Juteinin itsensä tehdä alkuperäisen runon mukaan.
»Suku kunda suomalainen ombi onneensa herännyt lämbymillä laitumilla, iän syngeän sylissä; tullut ulos tyhjyydestä lailla kungin Kansa-kunnan, jotka aikansa alussa ensin kaitsiwat kedoilla, lapsiansa laumojansa, niin kuin wanhain wahwa luulo, ajan tieto todistaapi.»