»Kyllä suuri Suomalainen oli työssä toimellinen, wihollisen wastukseksi ahkeruudensa asetti; turwaksensa, tarpeeksensa kaiwoi soista mustan malmin; kautta pätsin kuumendawan, ahjon angaran awulla weteläksi wellottuna siitä rautansa silitti, teki kowan teräksensä, jolla kansan tarwe-kalut warhain owat walmistetut; puut ja kalliot kodatkin muuttelewat muotoansa, itse rauta, tehty teräs, kaikki myöndywät menoissa.»
Kansa saa maansa jälleen kynnetyksi, kylvetyksi ja kasvamaan. Silloin
»kohta nälkä, kylmän kautta, hallan häijyn lähettääpi turmelemaan tuhansien wilja-pellot wainioilla.
Halla, pahan harjoittaja, ilkeydestä iloitsi, pehtaroitsi pesässänsä korwen kylmemmän sisällä; sieldä nousi surman hengi sawun lailla salaisesti; pedon pahimman tawalla syöksi yöllä Suomen päälle, hywät hedelmät häwitti; oli paha ollessansa, paetessansa pahembi; tuotti tuskan tulduansa, jätti jälkeensä ahingon.
Tosin täytyi toimellisten laihon, leiwän puuttehessa männyn kuoria kokoilla, syödä wehka-wellingiä pettu-leipänsä lisäksi, joka oli outo ruoka rawinnoksi ruumihissa, warsin huono wastukseksi näljän kurjan kowuudelle, joka aiwan angarasti käwi päälle pakkaisella, tarhat, aitat tyhjendeli; mutt' ei tunne Suomen miehet epäilystä elämässä; tottuneina tyhjyyteengin. puna-posket puutoksissa, kukin itse kohdastansa täytti tytywäisyydellä onnen osan waillisengin.(!) Kowin soti Suomalainen aina työllä, toimellansa näljän kanssa näändymätä.
Kahden kauan keskenänsä woiton tähden taistellessa, riensi talwi, näljän turwa, paksu ukko pohjaisesta, Suomalaista sortamahan; lumi-lakki, puikko-parta, talvi, angara aroille, viluisille vihaisembi, hautas' hedelmät lumella, peitti kannella kalatkin, koski kaswoin, kylmäs kynttä, paukkui nurkissa pihalla. Mutta kesä kaunihimbi, viitta päällä ruohon-päinen, panda päässä kukkaisista, oli Suomen suojelia, hautoi pakkaiset pahatkin; järven jäätä pehmitellen, lunda liemeksi sulaten, teki talven tuskaiseksi, joka hiestä hikoili; päivä poltti ukon päätä, vesi virsuissa purisi; suvi tuli siunattava meille avuksi merestä, ajoi talven taka-perin, lisäs' leipämme varoja.
Sitte woiton saatuansa vasta Suomi varomahan rupes' rauhaansa jalosti vasten wanhaa wihollista, jok' on nälkä nimeldänsä. Työllä walmistaa wäkevä kaskiksensa metsät kylmät, niitut perkaa pelloksensa, suot ja korwet kylmemmätkin leivän avuksi awaapi; toimen kanssa taitawasti osas' kaiwella ojatkin, jotka pojes juoksuttawat, wievät wirtaan hallan woiman.
Tällä lailla työnsä kautta oli Suomi suuren arwon saanut kansahin seassa. Tällä lailla toimen kautta ombi nälkä näännytetty, häwitetään hallan pesät, joka soissa salaisesti mieli alati asua; ahkeruus ja työ ja toimi johdattawat kaiken kansan kohden yldä-kylläisyytä toiwon siiwillä suloisen.»
Vaikka nyt nälkä kostettuna on ajettu pois Suomesta, koska sen
»jalo Suomalainen
työllä peljätti pakohon
———
kituwana kulkemahan
erä-maihin edemmäksi,»