niin
»eipä kulje kurjuus wielä kokonansa kotiansa;»
vaan
»halla usein häwytöinä, aina yösillä ajoilla, pellot paneepi pahasti, turmeleepi täyden laihon monen murheeksi majoissa.
Tukela (!) on totisesti peldo-miehen perheinensä nähdä aamun aljettaissa, punoittaissa päiwän portin, toiwon turhaksi tulewan; nähdä lasten lewätessä, kuinga halla hirmuisesti huurtehessa harmahana ombi yönä yhtenäkin vienyt eineet, elatukset, kadottanut kauheasti maasta makean rawinnon, jota warten joka päiwä aljettu on ahkerasti, wuosi wietetty hi-essä.
Kyllä peldo kiitollinen olis' onnen lahjoittanut, waivat palkinnut wakaasti, mutta hallan haaskatessa wuoden warat wainioilla, hywät puidengin hedelmät, ehti nälkä erä-maista, Tapiolasta takaisin. Wielä wainonsa lisäksi, hallan kanssa kuljeskellen, teki nälkä lujan liiton kanssa petoen pahinden sekä suurten että pienden; kungin watsaan kulkeneena yllytteli yhtä, toista wainoamaan wihaisesti Suomen miestä miehuullista, waikuttamaan wahingoita, murha-töitä täyttämähän Suomen eläinden seassa.
Karhu karjat turmeleepi, murtaa miehildä hevoiset, susi surmaa lammas-laumat. Wielä muiden mukaisena arka, juoksewa jäniskin kalwoi puita kuiwamahan, laihon oraatkin lyhensi. Hiiri leipää hiwutteli, hakkas waatteita wilussa; kauhtanat ja willa-waipat lewotoina läwisteli, laski lämbymän läpitse Kyhkyläinen, kurja lindu, paitsi muita mainitani, kynnnöksestä kylwettyinä kokos' siemenet kupuunsa.
Waan ei nälkä, wanha wieras,
halla, waarat, wahingotkan,
saata Suomeen epäilystä;
———
miehet maata wiljelewät,
waimot waatteita kutowat,
laulain pirtin lattialla
lapset tekewät lapetta.
Rakkaus se riemullinen
lämmittääpi rinda-luita.
Weisu kuuluu Wäinämöisen
Suomen kansan kunniaksi,
kaikkuu kandele iloksi,
josta rinnat rohwaistuina
saawat uutta uljautta;
———
Weisun alla Wäinämöisen, laulun kautta kandelella, sydän pehmisi petoen, jotka kukin korwiansa kuroittiwat kuulemahan miehen soittoa suloista, unhoittiwat murhan menot koska kandele kumisi. Mutta jos ei joka peto taukoa jo tappamasta, muuta murha-menoansa, koska puutkin keskenänsä, kiwet suuret kallioilla itse liikkuiwat ilosta kautta soiton suloisimman, kyllä loukku likistääpi, kiristetään kindurilla karhun kämmenet kowatkin; susi raudoissa rumasti käpälänsä katkaiseepi; jänis wedetään wipuhun kaulastansa kamalasti; hiiri lepää laudan alla kitisewä kuollessansa; linnun pelko liikkuwainen, pandu pellon wartiaksi, karkoittaapi kyhkyläiset pahan juoniset pakohon.
Woiton waatii wiimeiseldä
Suomalainen susilda ja
karhuildakin kauheimmilda,
———
mutta turkit muutetahan
täällä toisen hartioille.»
———