»Kansakunda kiitettäwä, lausuttu nyt laulamalla! arwos ombi aiwan suuri. Maksa arwost' ansaitusta wanha welka wanhemmilles, esi-isilles isoille; lahjoittele lapsilleskin warhain mielen wakaisuutta kestäwätä keskellänsä, jota ombi omaisilda polwl polwelda peritty; saata heitä tunnon tielle, rakkaudella rawitse, että wielä wiisauden nisät heruwat hywyyttä, että aina enendyypi wapaudessa walistus wahwistuupi wapauskin, jonga perustus ei petä, nuljahtele nurkka-kivi joskus ahtailla ajoilla.»[97]
Alkuperäisessä Juteini 40 vuotta aikaisemmin edellisten säkeiden sijalla on runoansa jatkanut vielä neljänneksellä sen koko pituudesta ja siinä on meistä runon ehkä hauskin kuvaus. Siinä »sodan isä Ilmarinen» mietti itseksensä, olisikohan suomalainen yhtä rohkea meritaistelussa, kuin hän oli taitoa osottanut kaikissa toimissaan maalla, joista Juteini laulaa:
»Ukko isä uljauden—— ihmetteli iloisesti korkealla kotonansa miesten miehuutta jaloa, taitoakin toimellista kansan kaikissa menoissa.»
Kun ei tätä kuvausta, niinkuin jo edellisestä selvisi, ole Juteinin kootuissa teoksissa, on meistä syytä ottaa siitä kohtia tähän:[98]
Sodan raju ja luonnostaan luja isä Ilmarinen, joka joutilaana yksin ollessaan havaitsi turmeluksenkin toisinansa huvitukseksi, tutki asioita »awaralda.»
»Paksun pilwen patsahalla Ukko istui ajatellen: Ongo Suomessa olendo aina kowan kiiwauden? Maalla ombi sitä ollut; mutta mikä miesten mieli liene mendäissä merelle? mik' on meno sangarilla allon harjoilla ajellen?
Ukko, töitä tutkistellen päällä ison Itä-meren, korkeuden katon alla, osas' nähdä Näkin märjän päänsä alloist' ylendäwän. Näkin posket pullistuiwat, pärähtiwät paksut huulet, wesi sumus' sieramista; walo näytti partaa wasten siinä seitsemän wäriä taiwaan kaaren kuwaisia.
Lainaa mulle wanha waldas, kuului alhalle anomus, iso ääni Ilmarisen,— lainaa mulle wanha waldas, woimas wesillä wäkewä, ettän kerran koettaisin mik' on luondo Suomen miehen metelissä merelläkin.
[99]Saatuansa Suomen lahden tätä warten waldahansa, Ilmarinen iloisena, niin kuin lapsi lahjan saanut, laski kohta Laiwa-Linnat kahden wahwan Walda-kunnan ulos wäljälle wedelle.
Siitä saatuna sanoma, ett' on wainoja wesillä, wieras meidän merellämme, jok' on pyhä, niin kuin peldo, kansan oma kynnettäwä, Ruhtinaamme rohkeambi, woiton halun waikutellen meri-miesten sydämissä, ilme andoi aiwoituksen, ett' on meri estettäwä wihollisen wallan alda, Suomen arwo ansaittuna pelastettawa pahasta.