Miehet kohta miehuudella lewittäwät liinat kaikki, seilit ilmaan sowittawat touwit terwatut, tukewat, niin kuin kielet kandeleessa, kiristäwät keskenänsä, joissa tuulet juoksewaiset niin kuin huilut huminalla woiton virttä weisailewat.
Laiwat suuret, siipiseljät, waot walkoiset wetäwät pitkin merta purjehtien, aldo pieksee rinda-päitä luowattaissa lainehilla. Linnat puiset, liikkuwaiset halkaisewat allon harjat watsa-kedellä kowalla.
Koska wiimein wiholliset toinen toisensa tapaawat, kohta nousee kauheasti sota, surma surkeambi; sauwun paksun pöllytessä malmi mylwiipi merellä, lähettelee leimahdellen kuolemia kidastansa wierahalle wieressänsä; laistot(!) Laiwoista konista singoilewat säjrettyinä,(!) laudat lastuina säristen lendelewät lainehille, mastot kaatuwat merehen, wesi kuohuu werisenä Laiwa-Linnahin siwuilta.
Rehellisin Ruhtinoista voitti wiimein wihollisen Suomen suureksi hywäksi, llmarisen ihmeheksi, joka muutti mielellänsä wihat, wainot suosioksi; rauha tehtiin riemullinen, lepo lewisi merille. Eipä enää wainon tähden laiwat laineita likistä; kaupan tähden kyndelewät aina aldoja alukset, joita Saksat juoksuttawat, waan ei Ukko Ilmarinen, joka pilwissä pysyypi»
Kun sitten arwokkuus täten on Suomessa »säilytetty, leipä lisätty lewossa,» niin »nälkä» koettaa »tuoda Suomeen turmeluksen», mutta ei tuo »konna» jaksa, vaikka saa apulaisekseen »julman juopumuksen» ja »pahat käytökset», sillä
»ei tainneet tyhmyytehen Suomen miehet mielistyä, eikä tottua tapohin(!) wasten järjen johdatusta».—- »Suomalainen syöksi näljän tosin työllä, toimellansa majoistansa Lapin maahan kylmän kanssa kitumahan; Suomalaisen sukulainen, Lappalainen lapsinensa karkoittaapi kulkiamen wiimein wilun kukkuloille, jään ja kiwen kappaleita kaivelemaan kallioilla pohjan pakkaisten parissa, jost' ei jaksa jäätyneenä kauas maahan kuljeskella; mutta halla, hävittäjä, jok' on näljän juoksulainen, joka kulkee kesälläkin yöllä yöttyrin tawalla, surman tuopi Suomen päälle petoksella pesästänsä, turmeleepi toisinansa wielä hywät wilja-pellot; waan ei koskaan wainollansa woita suurta Suomalaista, joll' on rinda rehellinen ruumihissa rautaisessa, sydän palawa powessa kohden kaikkea hywyyttä, joka rauhan, riemun alla ahkeruuden arwonansa pyhitettynä pitääpi.»
Tähän »Suomalainen»-runoon Juteini oli liittänyt erään nykyään vielä hyvin paljon lauletun ja kauniin lyyrillisen runon »Laulu Suomessa»,[100] joka on yleisemmin saanut nimen ensimäisestä säkeestään ja joka vielä ikäänkuin täydentää ja varmentaa todistelua suomalaisen arvokkuudesta. Sillä
»arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa, ehk'ei riennä riemuksemme laiho miesten maatessa; leipä kaswaa kyndäjälle, onni työnsä täyttäjälle.
Suomen poika pellollansa työtä tehdä jaksaapi, korwet kylmät woimallansa pelloksensa perkaapi; rauhass' on hän riemullinen, mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Wäinämöisen kandeleita
täällä tehdään uusia;
walistus on wiritetty,
järki hywä herätetty.