Mutta »Rakastetut Runolaiset», joilla on runsaasti kärsimyksiä osananne,
»jos te Isän maalle, itse onnela elossa, mielitte onneksi olla, perustatte puheen parren, kielen kalliin kaunistatte[113] walistukseks' Walda-kunnan, kulkekai siis kunniaanne järjen kautta korkealle,——- kielellänsä kukin kansa walistuksen wirittääpi, wasta walistus wirinnyt lämmittääpi rinda-luumme, niin kuin päiwä puolellansa luonnon kaiken lämmittääpi.»
Kun te, runolaiset, valistuksen viritätte, niin
»Eipä jaksa epä-luulon tuulet sammuttaa sumulla walistuksen walkeata, waan se siitä wiriääpi, että loiste lewinneenä ylendyen yhdistyypi kanssa walon kirkkahamman tuolla taiwasten takana.»
Runovihko »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä» sisälsi vielä, kuten edellä on mainittu, seuraavan soman »Laulun Elämän nautinnosta».
Luonnon suuren lapsukaiset awaruuden alla,
nautitkamme elämätä iloll' ihanalla;
pois, pois karwaus,
wältä, weljen', huolet,—
pois, pois walitus,
taita tuskan nuolet.
Rakkaus on tuskan alla rinnassamme[114] täällä
aina niin kuin päiwän paiste syksyisellä säällä:
pois, pois wihainen
wälildämme waino,—
pois, pois salainen
kateuskin kaino.
Ilon aamu autuas on nytkin alkawainen,
riemun päiwä ruskottaapi kaunis, koittawainen;
pois, pois turmelus,
hywin hywä käytä,—
pois, pois huokaus,
toiwoll' onni täytä.
Hywä, niin kuin kuutamolla kuljeskellessamme,
ombi toiwo, sielun walo, waelluksessamme;[114]
pois, pois epäilys
erhetyksen yöstä,—
pois, pois pimeys
tunnosta ja työstä.
Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet mulda,
että kaikki katoaapi kauneus ja kulda;
pois, pois kuitengin
kuolon pelko peitä,—
pois, pois pikemmin
murhe musta heitä.