»nälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Wäinämöisen. Onneta on Runolainen nähty täällä taistelewan kanssa puutosten pahinden,»———
kun sen sijaan
»miehet mutka-seljät, orjat oman woiton pyynnön, kumarrellen kokoilewat onnen yksin osaksensa.»
Nämä »miehet maassa muukalaiset» omaavat kyllä »luonnolliset lahjat,»
»waan ei weljeinsä hywäksi, eikä kansan kunniaksi.»
Heillä on pää vailla viisautta, täynnä tyhmyyden tomua, »rinda paljon paisuneena ylpeyden tuulda täynnä.» He
»järjen pilkkana pitäwät hulluutena hywän suonnon, itse äitinsä, isänsä kielon hylkääwät hywänkin.(!)»
Niinkuin ei kukaan »irwistämätä» katso aurinkoon; »niinkuin huilun huminassa koirat ulwowat kowasti,
»niinbä pahat panetellen pahaksiwat paatuneina, koska kaikkuu kaunihimbi Suomen kieli suloisesti.»
Kateus kalwawainen käärme, »syöksee suusta, sydämestä pahennuksen paisuwaisen koto-kielengin ylitse.»