Nyt on käyty Ruotsin koulu, nähty aika armollinen Wenäjängin wallan alla. Aina kullakin ajalla ombi sulla, Suomalainen, osa arwon ansiossa. Sinä näytit Naapurilles, Wenäjälle wäkewälle, että mies on miehuullinen sotimahan Suomessakin, maansa wakaa warjelia; näytä jälle nykyiselle Waldiaallas (!) wiisahalle, jok' on saanut suojatansa armon siiwillä sinungin, sekä sinun että Suomen, lapset, lesket lohdutella,— näytä, ett' on Esiwalda saanut sinuss alammaisen urhollisen, uskollisen. jok'ei ole orja ollut, arka waaran asioissa, niin kuin wanha Saksan sota, moni surkea sanoma tästä wielä todistawat.
Kansa aina kiitettäwä! anna arwo lapsilleskin, jongas olet omaisildas polwi polwelda perinyt; maksa arwost' ansaitusta wanha welka wanhemmilles, esi-isilles isoille.
Älä sure, Suomalainen, yli kärsityn kowuuden muilla mustilla ajoilla; onni, ilo ihanainen, karkoitetut kulkuwille, kerran tulewat takaisin; eipä riemu rinnoillemme ole wielä wierastunut, ehkä sota surmallansa meitä muinen peljätteli, musta tietämättömyyskin olostamme, onnestamme maalas' kaikki kauheinmaksi; aika ajalda monesti syöksi waara wihaisena, niin kuin peto pesästänsä, täyttämähän murha-töitä Suomen suruisen majoissa, kulki kurjalla tawalla pitkin pohjan mandereita, sekä uhkas' että pieksi witsallansa werisellä. ——Mutta, muista lohdutusta, muista, ettäs murha-raudan auras kynneksi asetat, kosk' on lepo lahjotettu meille murheemme perästä, jotka sodan sortawaisen astin lautana asuimme. Nälkä, taudit tarttuwaiset, sodan saastaiset sikiät, peljätettiin pesihinsä kautta rauhan rakkahamman; sota kahleissa kirottu talutettiin taka-perin Suomen maasta siunatusta. Pellot punatut werellä wielä kyllä wihertäwät, kaswawat ja kukoistuwat lewon tuldua tykömme, enenewät elon keinot, wiisauskin wiriääpi.
Isän maani mainittawa! wanhat unhota wahingot, murheelliset mustat päiwät; Haldiasi hywyydessä löytywä on lohdutukses. Kansain kalliilla isällä, jong' on maja mandereellas, Linna Lahtes liepehellä, paljon ombi oikeutta, josta wääryys wäriseepi, lembeyttä lapsillensa Suomessakin suloisessa, jossa syttywät sydämet händä kohtan kiitolliset.
Warhain owat waljenneina päiwät Suomessa suruiset; toiwo koittaa korkealle kaiken hywän kyllyydestä, että walkenee enemmän aika toinen tulewainen syngeästä sumustansa.
TURUN UUDEN AKATEMIAN RAKENNUKSESTA.
Aika kaikki kadottawa kaikki jälle kaswattaapi. Auran wanha Oppi-huone, muinen wahwa, warustettu, josta lähti monda miestä waikuttamaan walistusta kansan luona kiitollisen, rupes' wiimein riutumahan alla wuosien ajoissa, ahdistumaan Opillekin, joka kerran juurtuneena lewiääpi loppumata lasten lastengin hywäksi. Nyt on nurkka-kiwillensä Yli-Koulu ylennetty, Akatemia awara, jossa wanhat wiisaudet, Opit saawat uuden woiman, niin kuin neste wanhan puungin lakastuwan lahowaisen ombi uusi uuden luona.
Wasaran ja wisa-nuijan nuotti kuului kestäwäinen kallioilla Kaupungissa, koska Suomi kuuluisasti laski lujan perustuksen maansa wiisasten majalle. Wasaran ja wisa-nuijan nuotin kauas kuuluessa puut ja kiwi-pilaritkin tanssasiwat tasaisesti. Konsti Suomessa kotoinen halkoi kowat kalliotkin; kilkutellen, kalkutellen wuoli, hiersi, hiwutteli kiwen kyljet kiildäwiksi. pyöritellen pystyssäkin teki peiliksi pilarit, nosti peilit paistawaiset korkeuden kannatteiksi; peitti katon pilwein alla warsin waskella kowalla; sisä-puolda silitellen muutti seinät marmoriksi, täytti lowet taitawasti Suomen suurilla kuwilla.
Auran uusi Oppi-huone näin nyt endisen nojalla waski-harjan wälkkywäisen yli Kaupungin ylensi. Selwä taito Suomen maassa, Opit oikeat Turussa, wasta saiwat lujan Linnan— arwon, ansion mukaisen. Siellä saawat Suomalaiset neuwot, taidot tarpeelliset; pojat polwissa paraten wiljelewät wiisautta, jotka jälle kotonansa järjen kalliin kipinällä wirittäwät walistuksen, wäärät menot wähendäwät sytyttäwät hywän suonnon kungin onneks', kunniaksi, Isän maan ja ihmisyyden arwon ainaisen lisäksi.
Hauskassa runossa »Runo-niekoille elli Runolaisille Suomessa», jonka Juteini oli kirjottanut nähtävästi jo vuoden 1810 vaiheilla,[112] vaikka se vasta edellämainitsemaamme vihkoon »Waikutuksia» painettiin, hän valittaa, että