JUTEININ KIELIOPPI JA WALITTUJA SUOMALAISTEN SANAN LASKUJA.
V. 1818 ilmestyivät Wiipurissa Juteinin tekemä Julius Krohnin mielestä vähäarvoinen[136] Suomen kielioppi ja hänen kokoomansa suomalaiset sananlaskut. Ensinmainittu on kirjotettu ruotsinkielellä eikä näy tahtovankaan käydä täydellisestä kieliopista, koska Juteini on antanut sille nimeksi: »Försök till utredande af Finska Språkets Grammatik» (Suomen kieliopin selittämisen koe).
Vaikkei sillä tietysti nykyään enää ole suurtakaan arvoa, niin siinä kuitenkin on moniaita omituisuuksia, joiden tähden tässä kannattaa kertoa sen pääpiirteet ja erittäinkin omituisuudet, koska ne saattavat huvittaa nähdessämme, kuinka alkuperäisellä kannalla kielitutkimus vielä Juteinin kieliopissa on.
Juteini puhuu mainitun kirjan esipuheessa siitä, miten välttämättömän tarpeellista on, että suomenkielen eri murteet yhdistetään yhdeksi kirjakieleksi, jota on puheessakin noudatettava. Kirjakieli on muodostettava niiden sääntöjen mukaan, jotka ovat yleisiä suomenkielelle, ja se, joka on säännöllisintä ja parasta eri murteissa, on kirjakieleen otettava.
Kielioppinsa Juteini alkaa vokaaliopilla ja jakaa siinä vokaalit kolmeen ryhmään:
1:o. vocales majores = a, o, u. 2:o. » minores = ä, ö, y. 3:o. » mediae = e, i.
Toisessa kappaleessa hän selittää konsonanttien vaihtelut (»muutokset») ja määrää niille neljäneljättä sääntöä.
Sitten hän puhuu deklinatsiooneista ja sanoo, että on syytä olettaa suomenkielessä kolme deklinatsioonia, joiden mukaan kaikki sekä substantiiviset että adjektiiviset sanat helposti taivutetaan.
I:seen dekiinatsiooniin hän lukee kaikki ne sanat, joihin pääte lisätään vartalon »muuntumatta»: esim. »kala, kalan, kalalle; keli, kelin, kelille; tuonela, tuonelan, tuonelalle; nepaa, nepaan, nepaalle».
II:seen hän sovittaa kaikki ne kaksitavuiset vokaaliin päättyväiset sanat, jotka taivutettaissa »muuntavat» toisen tavun kerakkeen »joko pehmentämällä tai tykkänään poisheittämällä»; esim. »rako, raon; mäki, mäen; lakki, lakin; parta, parran; pöytä, pöydän».