Lapsia on saatava harjaantumaan työhön, toimekkuuteen ja järjestykseen. »Tällä lailla tulewat he (m.m.) estetyiksi hekuman turmioista, jotka nuoruuden hembeys wiettelewäisyyden haamulla puettaa.»
Jo varhain on meitä totutettava miehuullisuuteen ja siksi on meidän raskaita ja vaivalloisiakin askareita suoritettava ja vaivoja kestettävä. Jos joku pieni vahinko lastamme kohtaa, niin ei siitä pidä asiaa tehdä; sillä sen mitättömänä pitäminen huojentaa lapsen mielikarvautta. »Wähäinen wahingo on (sille) myös niin kuin waroitus suurembia karttamaan. Muistuttakai heille, että ihminen taitaa tuskastakin, sydämensä pehmitykseksi, hywyyttä oppia».
Tähän selostamaamme »Puheeseen Lapsen kaswatuksesta» on liittynyt 1858-vuoden painoksessa »Muutama tutkinnon aine lapsen kaswatuksessa», »Opettajan alkusanat lapsille koulusta» ja »Opettajan Sanat kuritusta tarwittaissa». Ensinmainitussa onkin 13 hyvää neuvoa eli »tutkinnon ainetta» kasvatusta varten. Esitämme niistä tässä muutaman: »Joka esimerkillänsä mielii lasta hyödyttää, sen pitää ensin lapsen rakkauden puoleensa wetämän. Tämä on suuri kehoitus hywässä, mutta waarallinen, jos esimerkit wäärät ovat».
»Kilwan teko opittaissa ei ole lapsille hyödyllinen; voittaja saa siitä usein siemendä ylpeyteen ja woitetulda arwon tundo häwiää. Työ tapahtukon siis waan hyödytyksensä tähden, ei muussa innossa sielua turmellen.
»Palkata lasta siweyteen, joka on hänen welwollisuudensa, on opettaa händä myymään hywät työnsä.»
Molemmat seuraavat Juteinin suorasanaisista vielä v. 1817 julkaisemista kirjoista »Tutkinnon Aineita» ja »Tutkindo Kuolewaisuudesta» ovat laadultaan myöskin opettavaisia. Ne ovat ensimäiset suomenkieliset yritykset filosoofisella (tietoviisauden) alalla, jotka ovat nähneet päivän valon.[134] Edellisessä Juteini selittää ensin sielutieteellisiä seikkoja ja rupeaa sitten tutkimaan ihmisen ominaisuuksia sekä tulee seuraavaan loppupäätelmään: »Tytywäiyys hywässä, kärsiwällisyys pahassa ja turwa Jumalassa owat wiisaan wäli-kappaleet onnelliseen elämään ja lohduiliseen kuolemaan.»
»Tutkindo Kuolewaisuudesta» on saanut nimilehdelleen »moton»: »Elämän toiwo Kuolemangin woittaa». Tässä Juteini kokee lohduttaa hyveisiin taipuvaista ihmistä ja kehottaa tällaista urheasti »katsomaan kuolemaa silmäterään». Sellaiselle ihmiselle on mitä riemuisin asunto valmistettuna »pyhien olendojen parissa armo-istuimen edessä». Mutta paheisiin taipuvaisia ihmisiä hän koettaa kaikkein kammottavimmilla kertomuksilla niistä vaivoista, jotka heitä odottavat, herättää synteinsä tuntemiseen ja parannukseen. Hän sanoo esim. näin: »synnin kirous on kerran, jos ei tässä niin toisessa elämässä loppumata liehuwaksi tuleksi wiriäwä. Silloin herää paatuneengin oma tundo ja muuttuu pimeyden hengeksi, joka wainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetonda sielua, painuen rikosten raskaan kuorman alla kohden kadotusta, jonga kita on ammollansa nielemään händä sywvyyden pimeyteen».
»Perhe-Kunda» ja »Pila Pahoista Hengistä» sotivat sen aikuista taikauskoa ja epäluuloja vastaan, jotka suuressa määrin vallitsivat kansassa. Ne ovat ensimäisiä suomenkielisiä kokeita draamallisella alalla, vaikk'eivät tietysti täytä niitä vaatimuksia, joita dramatiikka näytelmälle asettaa. Edellinen on kolmeen »Osaan» jaettu näytelmä ja jälkimäinen puettu dialoogin (keskustelun) muotoon ja sisältää kolme »Kanssa-puhetta». Edellisessä Juteini antaa muutaman nuoren kansakoulua käyneen talollisen pojan talon rengin kanssa pilkata kahden vanhan naishenkilön taikauskoa. Renki pukeutuu naisvaatteisiin ja matkii naisen ääntä. Sitten mennään talon tupaan, missä vanhat eukot par-aikaa oleskelevat, toinen veisaten virttä ja toinen nakellen kortteja, itsekseen noituen. Nuorukaiset—toinen naispuvussa—antautuvat kiistelemään vanhojen akkain kanssa. Vanhukset väittävät aaveita olevan ja uskovat taikatemppuja tehokkaiksi apukeinoiksi hämäriä asioita selitettäissä, kun sitä vastoin nuorukaiset väittävät kaiken sellaisen valheeksi ja todistavatkin sanansa, niin ett'eivät akat saata puolustautua. Vihdoin vapauttaa renki itsensä valepuvusta ja hämmästyttää siten eukkoja, jotka luulevat häntä paholaiseksi. Tapaus päättyy kestiin, missä juodaan »walistuksen ja Suuren Ruhtinaan» malja pihaan tehdyssä lehtimajassa, johon on saapunut naapureita vieraisiin. Viimeinen »Näyttö» loppuu kauniiseen Talon-pojan Lauluun.
»Pila Pahoista Hengistä» näkyy aikanaan olleen arvossa pidetty siitä päättäen, että sitä v. 1827 ilmestyi uusi painos.[135] Tämä näytelmäntapainen esittää kahden paholaisen keskustelua ja heidän retkeänsä yhdessä ilman halki maata kohti. Tultuansa maan päälle erään pajan tienoille he pyytävät, että seppä, joka on tullut ulos katsomaan, mitä kummallista ilmassa huhuilee, antaisi heille »luwan lewätä» hänen ahjossaan »tulevaan puoli-yöhön asti,» aika kun »jo on niin kulunut». Seppä suostuu, mutta käskee paholaisten odottaa ulkopuolella, kunnes hän on tulistanut ahjonsa kuumaksi ja pannut kaikki kuntoon karvaisten herrain vastaanottamista varten. Pahat henget odottavat ulkona. Seppä sulkee sill'aikaa oven, panee naulan lukon reikään, niin ett'ei avain ota lukkoa auki, lataa pyssyn ruudilla ja huutaa paholaisia ulkopuolelta avaamaan ovea, koska sitä on mahdoton sisäpuolelta saada auki. Nämä koettavatkin aukaista ovea, mutta kokeet loppuvat siihen, että avain katkee. Silloin seppä keksii keinon. Hän lupaa polttaa raudalla reijän oveen, niin että paholaiset sen kautta pieniksi muuntuneina pääsisivät pajaan. He suostuvatkin siihen. Seppä polttaa läven, mutta pistää samassa ruudilla ladatun pyssynsä putkenaukon läven eteen ja käskee heitä kiipeämään sen kautta pajaan. He tekevätkin niin. Pyssynputkessa ollessansa paholaiset kummastelevat, kuinka reikä on niin pitkä, ja mitenkä ruudin »hajsu» heitä vastaan lemuaa. Kun seppä kuulee paholaisten olevan pyssynputkessa, niin hän laukaisee pyssyn ja paholaiset työnnetään ruudin voimalla kauas pois pajan tienoilta. Matkallaan he kiroilevat ja toivovat »murha-miesten pesään tuhannen tuhatta Paawia».