Vaikka »ihmisellä on monda hyvää omaisuutta», niin »nämät omaisuudet taidetaan wäärin käytettää.»——»Paratiisin kielletystä puusta on tehty meille ehdon waaka: meille on wapaus suostua hywään taikka ryhtyä pahaan, niin totisesti kuin hywästä on sydämen riemu ja pahasta tunnon rasitus».——»Oman hyödyn halu——liikana vaikuttaa wiheliäisyyttä: järjen johdattamata wetää se vääryyteen». Kun ei sitä hillitä, seuraa siitä kateuskin ihmisyyden häpeäksi.
Syynä kaikkeen väärinkäyttöön on »ihmisen heikko mieli». »Jolla on wähän wiisautta, ei se tunne hekuman waarallisuutta, ei se taida walita hywiä esimerkkiä seuratansa, niin kauan kuin tottumus on tullut työläästi wastaan seisottawaksi tawaksi». »Hembeys» on ihmisessä perintönä, mutta viisautta oppii ankaralla ahkeruudella ja tutkinnolla. »Ei tuhma taida ajatella itseänsä toisen tilaisuuteen; hän näkee wääryydessä ainoastansa oman hyötynsä. Ei hän tunne edellä päin, kuinga welwollisuuttensa laimiin lyöjän sydändä kerran rasitetaan lewottomuudella. Ei hän huomaitse saastaisuuden häpiällisyyttä, eikä sitä raskasta oman tunnon tuskaa, kuin syndiä wiimein seuraa; sillä jos hän tämän täydellisesti tundisi, ei luottaisi hän tehtäwään parannukseensa, eikä muihin tietämättömiin pelastuksen neuwoin; jos hän näkisi, mitä peljättäwää pimeyttä, mitä syngeää sywyyttä kohden hän pyrkii, niin riendäisi hän totisesti aiwoituksestansa ja wapisisi joka askeleella synnin tietä polkeissansa.
Järki pitää siis walistettaman, se pitää walistettaman johdatus-tähdeksi tunnolle ja tahdolle ihmisen waelluksessa, että ei kukaan eläisi paatuneena luondo-kappaleen wertaisesti, oikeuden unhotuksessa ja huolimatoina hywyydestä; sillä oikeus on ihmisen arwo ja hywyys, sulana sydämessä, hänen kunniansa.»
Onni saavutetaan sitä mukaa kuin lähestytään täydellisyyttä; kuta aikaisemmin ruvetaan siihen pyrkimään, sitä pitemmälle ehditään. Viisautta, joka ei ihmisessä ole synnynnäistä, on etsittävä. Ja sen vuoksi lapsen kasvatuksesta seuraavat neuvot: Lapselle on jo varhain annettava tieto Jumalasta ja hänen hyvistä töistänsä, jotta aikaisin tottuisi Jumalan kasvoin edessä vaeltamaan. Mitä ruumiillisiin tarpeisiin ja terveyteen tulee, niin järjellinen ymmärtää, että »puutosten poistaminen ja puhtaus kaikista»——»owat ruumiin terweys ja sielun wirwoitus; että ylen-paldisuus ihmisen turmelee ja kohtuus kaikista kaikki woittaa. Mutta lasten wiattomuuden wartioitsemisessa, tapain taiwuttamisessa ja järjen walistuksessa tarwitaan suurembi tarkkaus ja wäsymätön huolen pito». Hyvä on, että vanhemmat valvovat lastensa parasta, mutta vielä tärkeämpi on, ett'eivät omalla käytöksellään »waiwaansa tyhjäksi tekisi ja täytyisi wiimein omia wikojansa lasten wirheinä witsalla parandaa.»
Ensimäisiä tehtäviä hyvässä kasvatuksessa on, »että lapset taiwutetaan kuuliaisuuteen ja siiwolliseen nöyryyteen, ilman orjallista mieldä. Joka ei ole tottunut näihin lapsuudesta, se on onneton olendo.» Kuuliaisuutta ei ole sellaisessa, joka on saanut »irtaisuudessa ja käskiänä» kasvaa. Sellaisesta tulee muille rasitus ja häntä tulee maailmassa kohtaamaan »wastaisuutta» joka askeleella.
Kun lapsi siivosti eikä röyhkeydellä jotakin pyytää, niin sen »mieldä mahdetaan noudettaa». Jos kuitenkaan ei lasten toivomusta, täytetä, niin »ei heidän kiiwaan walituksensa pidä ikänänsä liikuttaman wanhemman sydändä turmelewaiseen helleyteen». Lapselle ei sovi antaa järjettömiä käskyjä, sillä »ne tuottawat siemenen tottelemattomuuteen». »Irtaisuus pitää estettämän, vaan ei kuitengan kaikkea wapautta heildä kiellettämän; he ovat ihmisiä, heidän luondonsa waatii vapautta; he etsiwät sitä kuitengin salaisuudessa, joka andaisi alun ulkokuldaisuuteen ja silmäin palwelukseen. Ei heildä pidä waadittaman ylellisyyttä, ei mahdottumuutta.(!) Mutta mitä myös, kungin lapsen käsityksen ja voiman mukaan tehtäwäksi määrätään, siinä ei mahda wiekkaus eikä uppiniskaisuus estää käskyn wilpitöndä täyttämistä.»
Lapset ovat myös kasvatettavat totuudessa ja »oikeudessa.——Jokaisen pitää estämän wiattomia sydämiä wiekkauden ja petoksen, valheen ja vääryyden myrkystä, joka on ihmisyyden häwäistys ja elämän kirous.»
»Sen jälkeen pitää siitä wisu vaari otettaman, että lasten sydämissä löytyy laupius ja hywänsuomuus kaikkia kohtaan. Heille pitää annettaman wahwa tieto siitä, että ei ihminen luonnostansa ole ihmistä ylembi, waan että heidän alkunsa ja loppunsa owat yhtäläiset maan päällä, että elämän wirwoitus kuohuu heille yhteisestä armo-lähteestä. Eroitus heidän wälillänsä on ainoastansa ulkonaisessa elämässä, säädyissä, wiroissa ja toimituksissa, mutta oikea arwo sydämen siweydessä. Ei pidä sallittaman lapsen huonoakan ylenkatseella kohtaawan, ei käskewän kowuudella, ennen kuin hän itse on tottunut kuuliaisuuteen; vaan sen siaan neuwottoman(!) toisen apu ja hywät työt aina kiitollisuudella muistamaan.»
Tässäkin suhteessa on kuitenkin kasvattajan oma hyvä esimerkki tehoisin.
»Hyvän-suonnon ihanaisuutta» on lapselle kyllä sanoinkin esitettävä, mutta paraiten tätä tunnetta kehittää heissä se, että he itse saavat tutustua köyhyyden ja murheen koteihin. »Älkön (silloin) peljätkö äiti, että hänen hedelmänsä sydän tulee surkeudelda särjetyksi, että sen kyyneleet armeliaisuudesta wuotawat,——riemuitkai, vanhemmat! koska te nämät kyyneleet lastenne silmistä hawaitsette; ne owat ihmisyyden kunnia. Puettakai sanalla ja käytöksillänne kaikki julmuus luondo-kappaleitakin kohtaan kauhistuksella heidän tunnoisansa, että ei he eläwäistengän kärsimistä mitätöinä pitäisi ja paatuneilla sydämillä näiden tuskalla joskus huwitustansa perustaisi: sillä nekin owat Jumalan omaiset ja yhteisestä hengestä osalliset.»