Kun vertaa näitä arvosteluja keskenänsä, huomaa heti, että Julius Krohn on ylipäänsä nojannut Snellman'iin. Juteinin laulu on kummankin mielestä liian ajatteellinen ja tarkotuksellinen. Ja enimmin hänen runoelmistaan tapaa opettavaisia, jota mieltä Ahlqvistkin oli ollut. Mutta kun Snellman antaa Juteinille runoilijana yleensä tunnustusta, joskin hän siirtää hänet niin sanoaksemme toisluokkaisten kykyjen joukkoon, niin Krohn hänelle ei sitäkään tunnustusta suo, sanoo hänen vain erinäisissä pilkka-runoissa ja muissakin runoelmissa jotakuinkin onnistuneen ja luetteleekin niistä toisia, joiden ilmottaa tulleen »kansamme yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runolijamme teokset tähän asti».—Snellman pitää tosin, ettei voi tunnustaa Juteinilla olleen runoilijalahjaa sanan korkeimmassa merkityksessä, mutta hän onnistuu usein erinomaisen hyvin laulujen laulajana ja olisi epäilemättä sen tehnyt vieläkin useammin, jos olisi antanut vapaamman vallan mielikuvitukselleen ja laulanut täydestä sydämestään sen, minkä jo luulee ikäänkuin olevan hänen huulillaan: ja Snellman esittää Juteinin lyyrillisistä runoista myöskin näytteitä, joita hän ei enää lue laulurunoihin kuuluviksi ja jotka kuitenkin ovat suomalaiseen runouteen kuuluvina harvinaisen ihania. Joka kirjottaa suomalaista runoa, sellaista kuin Juteinin tunnetussa laulussa. »Arvon mekin» tai »Luonnon suuren j.n.e.», voi, jos sisällyskin on arvokasta, katsoa lahjottaneensa isänmaalliselle kirjallisuudelle katoamattoman lahjan. Krohn taas väittää, ett'ei Juteinissa todellista runoniekkaa ollut, vaan että hän pikemmin oli luotu filosofiksi ja puhetaituriksi; hänen runoelmissaan on äly liiaksi yksinvaltiaana; ja luultavasti hänen suurin ja tiettävästi pysyväisin ansionsa oli siinä, että hän viime vuosisadan alkupuolella esiintyi kansallisena herättäjänä.—Snellman'in mielestä Juteinin laulua eivät muodosta ainoastaan ranomittaiset tai luppusoinnulliset mietteet, vaan sitä elähyttää moni mieleenjohtunut kaunis ajatus, ja sillä on usein ylen runsaasti määräyssanoja, kuvia ja vertauksia, mutta yksinkertaisia ja luontevia. Ja joskin täytyy tunnustaa, että hänen kykynsä helposti keksiä sointuja—jonka vertaista suomenkielistä ei toista löytyne—ja sujuvasti käyttää, runomitallista kieltä ovat toisinaan häntä houkutelleet runon pukuun pukemaan kaikenkaltaista yksitoikkoista, jokapäiväistä prosaa, etenkin kun hän Suomen vanhalla runomitalla kirjottaa, mutta joskus myös lyyrillisissä kappaleissa, niin on toiselta puolen hänen runonmuodostuksensa harvinaisen sujuvaa ja luontevaa sekä hänen kielensä puhdasta ja rikasta. Krohn taas katsoo puolestaan Juteinin runoelmain enimmäkseen olevan runomittaan puettua prosaa, vaikka kylläkin innokasta, kuvilla ja vertauksilla koristettua, eikä hän näytä tekevän eroa Juteinin vanhalla runomitalla ja uudenaikaisemmilla kirjotettujen runojen välillä. Tämä hänen viime mielipiteensähän menisi muuten milt'ei yhteen Snellman'in juuri edellä selostamamme esityksen kanssa, jos tuo Krohn'in käyttämä »enimmäkseen» sana hänen esityksessään saisi tarkottaa samaa kuin sana »toisinaan» referaatissamme Snellman'in mielipiteistä. Mutta sitä se ei kait tehne, ja silloin ei Krohn myöntäne hyvän runoilijan arvoa ja kunniaa Juteinille.—Omat mielipiteemme Juteinin runoudesta on lukija jo tämän luvun alkupuolella nähnyt. Siinä esittämämme todistelun perusteella, samoin kuin juuri kertomamme Snellman'in arvostelun nojalla sekä vielä Ahlqvist'in antaman tunnustuksen johdosta uranuurtavalle taiderunoilijalle, voinemme hyvällä syyllä väittää, että Franzén oli täysin oikeutettu 29-vuotiaalle runoilevalle Juteinille antamaan tuon ennen mainitsemamme hyvän todistuksen, jossa hän tunnusti Juteinin omaavan todellista kykyä runoiluun sekä että hän suomenkielessä oli hankkinut itselleen tavattomat tiedot ja taidon. Huolimatta siis siitä, että J. Krohn ymmärtääksemme ei hyvän runoilijan kunniaa Juteinille myönnä eikä runoilijalahjojakaan sanan varsinaisessa merkityksessä tunnusta hänellä olleen, vaan tuntuu pikemmin pitävän häntä vain jonkinlaisena riimi- ja säeseppänä, joka tosin joskus on onnistuneenkin runon kirjottanut, täytyy meidän noihin muihin arvostelijoihin vedoten väittää Juteinin olleen hyvän runoilijan, joskaan ehk'ei ensiluokkaisen, ja runoilijalahjoja hänellä oli, jos kohta osiksi olosuhteet ja tietysti monet vaikeudet, jotka hänellä ensimäisenä varsinaisena suomenkielisenä taiderunoilijana oli voitettavana, estivät häntä kehittymästä niin, kuin hän suotuisammissa suhteissa olisi voinut. Myöskin olisi hänen kootuille runoilleen ollut eduksi hyvin paljoa ankarampi valinta, kuten 1858-vuoden Litteraturblad'in arvostelukin arvelee. Ja mekin olemme jo ennen viitanneet siihen, että Juteinin runoista voitaisiin saada aika hyvä valikoima, josta saattaisivat meidän päiviemmekin ihmiset nauttia, kun se julkaistaisiin ajanmukaisessa asussa.
Näin olemme Juteinin elämänvaiheita esittäneet ja sen jälkeen tarkastelleet hänen vaikutustansa maassamme kirjallisella toiminnallaan, etenkin runoilijana. Olemme nähneet, ett'ei tuo iloinen ja hilpeäluontoinen mies tosin ollut loistavassa yhteiskunnallisessa asemassa, ei hän ollut maamme mahtavia ja siinä mielessä suuria. Eikä hänen suuruutensa runoilijana ja kirjailijana yleensäkään tietysti vedä vertoja maamme runoilijaruhtinaille ja kirjallisuuden sankareille, sellaisille kuin Runeberg'ille, Topelius'elle ja Aleksis Kivelle. Mutta suuruutta hänessäkin oli, ja suuria sai hänenkin isänmaallinen kirjallinen toimintansa aikaan, mitkä ehdottomasti vaativat meidän syvintä kunnioitustamme ja ihmettelevää ihailuamme. Hänessä oli se suurta, että hän sitkeästi totuutta etsi, totuuteen ja tietoon pyrki ja niitä julisti kansaansa valistaakseen, huolimatta häväistyksistä, vastoinkäymisistä lannistumatta. Ja suuria sai hän isänmaallisella kirjallisella toiminnallaankin aikaan. Paitsi ett'ei se sellaisenaankaan silloisissa oloissa suinkaan ollut eikä vieläkään ole mitätön (ajattelemme tässä varsinkin koko suurta määrää onnistuneita runoja), niin olivat Juteinin suomalaista mieltä uhkuvat kirjaset kansallistunnettamme herättämässä niin säätyläisissä kuin rahvaassakin aikana, jolloin suomalaisuutta, rakkautta suomen kieleen oli tuskin nimeksikään, joskopa juuri ensinkään, ja jolloin Suomessa muuta sivistystyötä kuin hengellistä välitti kansan suurelle enemmistölle muukalainen kieli. Että kansanmiehet nyt alkavat herätä, vaatia kielelleen oikeuksia sekä sitä runoiluun käyttää, siitä kertoo meille Paavo Korhonen. »Otava»nsa esipuheessa tunnustaa taas Kaarle Aksel Gottlund, yksi sivistyneiden edustajia, saaneensa herätteitä Juteinilta runoilemaan suomeksi. Jo poikana Elias Lönnrot lauloi Juteinin lauluja[249] ja tämän kirjat sekä R. von Becker'in Turun Viikkosanomat ne ensin hänessä halua herättivät äidinkielensä viljelemiseen.[250] Suuria täytyy meidän myöskin väittää Juteinin saaneen aikaan sillä, että hän kirjotuksisssan käytti suomen kieltä—ja käytti sitä hyvin— aikana, jolloin ei juuri kukaan muu sitä maallisessa kirjallisuudessa tehnyt. Samalla kun nämä hänen kirjotuksensa herättivät nukkunutta kansallistunnetta, levittivät ne valistusta, yrittäen juurruttaa pois kansasta ennakkoluuloja, taikauskoa ja huonoja tapoja sekä kylvää siihen tosisivistyksen siemeniä. Sen vuoksi voimme täydellä syyllä yhtyä J.V. Snellman'iin, kun hän sanoo, että »Suomen kirjallisuudenhistoria on kiitollisena säilyttävä Juteinin muiston»[251] ja toisessa kohdassa: »Tämän nimen on hän (Juteini)—- häviämättömästi piirtänyt Suomen kirjallisuus- ja sivistyshistoriaan.» [252]
KIRJALLISUUSLUETTELO.
A) Juteinikirjallisuutta:
1804. 1. Åbo Tidning, N:o 26, d. 31 Mars 1804. Edesmenneen
muistoxexi. Hämäläinen.
1810. 2. Kirjoituksia Jak. Juteinilda. Ensimmäinen O ja… TURUSSA
Painettu Frenckellin Kirjapainossa Wuonna 1810. 3 a. 8.
1813. 3. Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa. (på ton af
Folksången.) Painettu lehdessä Åbo Allmänna Tidning. No 8.
Tisdagen den 19 Januarii 1813.
1814. a. Suomalaisten Laulu Suurelle Ruhtinaallensa. Weisatan
kuin: Bewara, Gud, wår Kung. Ur Åbo Tidning. Turusa 1814,
Prändätty J.C. Frenckellin tykönä. 1-1/4 a. 8.
1815. 4. Muisto-Patsas Suomessa ALEKSANDERILLE I Keisarille ja
Suurelle Ruhtinaalle. Koetus Jac Juteinilda. TURUSA, 1815.
Painanut J.C. Frenckell ja Poika. 1-1/4 a. 8.
1815. 5. Uusia Sanan Laskuja. Jak. Juteini. Wiipurissa, Walmistettu
A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1815. 1/2 a. 8.