J.V. Snellman'in arvostelut Juteinin runoudesta ovat Litteraturblad'in kolmessa vuosikerrassa: vuosina 1856, 1857 ja 1858. Niissä hän arvostelee vuosina 1856 ja 1857 ilmestyneitä Jak. Juteinin Kirjoja sivuilla 366-368, 329 ja 93. Ja vuonna 1858 painetut osat VI-IX samojen »kirjojen» jatkoa arvostellaan saman aikakauskirjan lokakuun vihkossa N:o 10 samana vuonna sivuilla 446-448, mutta nimimerkkiä ei tämän kotimaisen kirjallisuuskatsauksen lopussa ole, jonka katsauksen yhtenä arvostelevana osana sanottu kyhäelmä on. Kuitenkin tuntuu sekä sisällys ylimalkaan, edellisiä arvosteluja suurimmaksi osaksi uusivana, että kirjotustapakin ja vielä jokunen viittauskin edelliseen kirjotukseen osottavan, että tämäkin arvosteleva kirjotus on lähtenyt Litteraturblad'in silloisen päätoimittajan taitavasta kynästä ja siis olevan sekin Snellman'in. Ensinmainitussa arvostelevassa kirjotuksessa, Litteraturblad'issa vuodelta 1856, on tarkimmin Juteinin runoutta tarkasteltu, ja tämän tarkastelun tuloksia tahdomme tässä esittää.
Ensin huomauttaa Snellman ohimennen, että »hän (Juteini) on vaeltanut rauhaan täältä tuo vanhus, joka puolivuosisataa aikaisemmin oli laulanut ensimäisiä suomalaisia laulujaan, ja jonka rakkaimpana askaroimisena vielä hänen elämänsä iltana suomalaisen laulun harjotteleminen oli». Sitten seuraa lause, josta selviää, että Juteini vanhoilla päivillään, niinkuin me jo ennenkin olemme kertoneet, kokoili, järjesteli, muunteli ja kirjotti uutta, hänen kuolemansa jälkeen julkaistavaksi. Nämä kootut teokset olivat nyt päässeet julkisuuteen. Ensimäinen osa sisälsi vakavia lauluja sekä kansan- että uudemmalla runomitalla. Ja myöskin toisessa on kylläkin niin vakavia kappaleita, jott'ei niitä juuri voi kutsua leikillisiksi tahi lystikkäiksi. Ja niidenkin joukosta, jotka voitaisiin lukea jälkimäisiin, kuuluu harva hauskoihin. Tuskin iloisimmat saavat lukijassa hereille hiljaista hymyä. Huomaa selvästi, että Juteini tahallaan on hyvin varovainen, niin että hän otsakkeesta »Leikki lauluja» on etsinyt puolustusta ei ainoastaan lauluille, joiden aineesta laulaminen voitaisiin katsoa vanhan miehen arvoa alentavaksi, esim. viinistä ja rakkaudesta, vaan myöskin jokaiselle vapaammalle käsitykselle mitä vakavimmista asioista. Monesta kohdin vilahtaa näkyviin luonnostaan iloinen luonne; mutta on selvää, että laulaja, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on sen purkauksille pannut lujia salpoja. Lukiessa vakavia laulujakin saa usein vaikutelman niiden pakonalaisuudesta. Ja sille, jolla esittäjän (J.V. S:n) tavoin on ollut tilaisuutta kuulla tuon vapaamielisen ja vielä myöhäisessä vanhuudessaan hilpeän ja iloisen miehen puhuvan, on tämä kokemus näyttävä todeksi sen, minkä laulujen lukeminen ainoastaan antaa aavistaa. Häntä olikin kohdannut sellainen tässä maassa ainoalaatuinen varotus, että eräs ruotsalainen, hänen kädestään lähtenyt kirjallinen esitys oli laillisen oikeudenkäynnin ja tuomion nojalla poltettu.[242] Esittäjän (J.V. S:n) mielipide on sen vuoksi se, että toisenlaisten yksityisten ja yleisten ulkonaisten olosuhteitten vallitessa Juteinin laulut olisivat olleet jotakin paljoa enempää, kuin mitä ne nyt ovat.
Snellman jatkaa: Runoilijalahjaa sanan korkeimmassa merkityksessä ei voida myöntää Juteinin omanneen. Hänen laulunsa on siihen liiaksi mietiskelevä ja tarkotuksellinen. Mutta hän onnistuu usein erinomaisen hyvin laulunesittäjänä, ja olisi epäilemättä onnistunut vielä useamminkin, jos hän olisi antanut mielikuvituksensa toimia vähän vapaammin ja laulanut täysin arastelematta ilmoille sen, minkä jo luulee olevan hänen huulillaan. Myöskin ulkopuolella laulurunoutta on hän[243] kirjottanut suomalaisessa runoudessa harvinaisen kauniita lyyrillisiä kappaleita. Nuoremmille laulajille tuntemattomalla keveydellä liikkuu hän kaikellaisissa runomuodoissa, luullaksemme sellaisissakin, joita ei tavata kellään muulla.[244] Tämän perästä Snellman huomauttaa, että tähän »esteettömään liikuntoon» (kaikennäköisissä runomuodoissa) on pääasiallisesti syynä se, ett'ei Juteini luultavastikaan ole ottanut tarkemmin selkoa niistä kahleista, joista sidotuksi nuorempi sukupolvi on joutunut omaksumansa konstikkaan, vanhan kansanrunon mukaan muodostaman runomitan kautta. Mutta, jatkaa Snellman eräässä seuraavassa kappaleessa, Juteinin laulun eivät kuitenkaan muodosta ainoastaan runomittaiset tai soinnilliset mietelmät. Sitä tekee eloisaksi moni mielijohde ja sillä on usein runsaasti määräyssanoja, kuvia ja vertauksia, mutta yksinkertaisia ja luontevia.[244] Ja vieläkin etempänä Snellman väittää, että Juteinikin toisinaan, samoinkuin Kalevala ja hänen (S:n) aikansa kansanrunonkirjottajat vanhalla runomitalla kirjottaessaan, unohtaa kaiken muun runopuvun käytön paitsi runomitan, samoin kuin myöskin hänen lyyrillisissä kappaleissaan tapaa kohtia, joissa yhtenäisyys ei vaatisi juuri niitä sanoja, mitkä siinä kyllä tekevät itse runomitan ja soinnun virheettömiksi. Mutta kuten edellä mainituista esimerkeistä voidaan nähdä, on hänen runorakentelunsa tavattoman sujuva eikä hänen kykyänsä keksiä sointuja tapaa, niin pitkälle kuin Snellmanin tuntemus ulottui, kenessäkään muussa suomalaisessa runoilijassa. Hänen kielensä on puhdasta ja rikasta,[244] vaikka hän oikeinkirjotuksessa pysyttelee lähemmin »raamatun suomessa» eikä ole omaksunut uudenaikaisen suomen sanoja ja lauseparsia.
Mainitessaan Jak. Juteinin Kirjojen 3:nnen ja 4:nnen Osan ilmestymisen Snellman kertoo, että niissäkin olevien laajempien runojen sisällys enimmäkseen on opettavaista, kehottaen isänmaalliseen henkeen ja lauluun, rauhalliseen ja siveään elämään j.n.e., myöskin lempeään mielenlaatuun lähimäisiä ja eläimiä kohtaan. Viimemainitussa suhteessa, kun oli kysymyksessä kotieläinten hellä kohtelu, oli, näet, Juteini jalo kiivailija, ja, sanoo Snellman, hän lienee joskus,[245] kun eivät suusanalliset huomautukset auttaneet, pahoinpidellyn eläimen puolesta kostanut sen kiusaajalle.[246]
Jo v. 1881 painetussa »Kymölän seminarin opettajain albumissa I» on merkki K. R(aitio) sivuilla 77-96 julkaissut Jaakko Juteinista esitelmäntapaisen kirjotuksen, joka näkyy arvosteluissaankin perustuvan J. Krohn'in esitykseen[247] Biografisessa Nimikirjassa sekä Ahlqvist'in huomautuksiin hänen runousopissaan. Tästä syystä, ja jos ne (Raition arvostelut) vielä, kuten mahdollista ja luultavaakin on, myöskin nojautuvat Snellman'in edelläesittämiimme lausuntoihin Litteraturblad'issa, emme tässä rupea niitä selostamaan; mainitsemme vain sen, minkä Raitio esittää uutta ennen esitettyjen tietojen lisäksi, että, näet, »Juteinin muista (juuri edellä on kerrottu laulun »Arvon mekin ansaitsemme» käyneen Suomen kansalle rakkaaksi) monilukuisista lauluista ovat jotkut muutkin vielä tänään suosittuja. Niin muutamat lastenlaulut, esimerkiksi »Lapsi olen laulavainen», »Älä itke äitini» ja »Isän ja pojan laulu». Tähän Raitio vielä lisää: »Laulu »Elämän nautinnoista» (tulee tietenkin olla: nautinnosta!) oli aikanaan hyvin rakastettu», sekä kiittää omasta puolestaan sitä hyvänä runona ja painattaa sen esitykseensä kokonaisuudessaan Jak. Juteinin Kirjoista.
Biografisessa Nimikirjassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet nimisessä teoksessa Julius Krohn arvostelee Juteinia runoilijana osittain samoin kuin Snellman, mutta osiksi myöskin paljoa ankarammin. Krohn sanoo jälkimäisessä teoksessa: »Niinkuin hänen teostensa luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt,[248] oli Juteinin runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi, milloin pisti pappiakin.» Ja toisessa kohtaa: »Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut: pikemmin oli hän luotu filosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa———ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi yksinvaltiaana.» Ja sitten taas vähän myöhemmin Krohn edelliseen vielä lisää: »———hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa, vaikka kyllä innokasta, kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkaan ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin.»
»Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa.»
»Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka tasapainoon.»
»———Muutamat (Juteinin runoista) ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijainme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu elämän nautinnosta, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.»
»———Yhdessä kohdin Juteinin kirjallinen vaikutus on ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että »Arvon mekin ansaitsemme». Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen ensimäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.»