* * * * *

Niinkuin edellisestä jo on selvinnyt, oli Juteini sangen tuottelias runoseppä; tuleva tutkimus on luullaksemme osottava, että hän sekä runoissaan että muissakin suomenkielisissä kirjotelmissaan on osottautunut myöskin onnistuneeksi sanasepäksi ja että saamme häntä kiittää monesta sattuvasta alkuperäisesti suomalaisesta sanasta,[236] ainakin sellaisesta, jonka ensimäisenä hän on kansankielestä siirtänyt kirjakieleen, mutta epäilemättä myöskin hänen itsensä muodostamasta. Myöskin meille meidän päivinämme oudonlaisia mytologisia sanoja voimme Juteinin kielestä tavata koko paljon, etenkin hänen runoistaan. Pariin sellaiseen viittaa Setälä tutkimuksessaan »Studien aus dem Gebiet der Lehnbeziehungen» (v. 1912) sivv. 24 ja 34 s., ja Virittäjässä v. 1911 merkki K. N(ieminen). sivv. 61 ja 62 luettelee eräitä poimimiansa sanoja J. Juteinin runoista sekä selittelee useampien merkitystä Lönnrot'in sanakirjan avulla. Nämä sanat K.N. on esittänyt »näytteeksi, että Juteinin kielestä voitaisiin ehkä saada poimintoja, jotka valaisisivat mytologistenkin sanain käyttöä ja merkityksiä».[237]

Kun tässä kerran Juteinin kielestä puhe on, sopinee tähän myös liittää hänen kirjoistaan poimituista sanoista tehty luettelo, joka sisältää nykyisestä kirjakielestä eroavaisimmat sanat—olkootpa ne sitten nominativissa taikka jossakin muussa sijassa, presensin 1 personassa tahi jossakin muussa verbimuodossa. Luettelo on myöskin selittävä näiden sanojen merkitykset. Kuitenkaan emme ota niitä lukuun, jotka ennen mainittujen sääntöjen takia poikkeavat nykyisestä kirjakielestä, emmekä niitäkään, jotka arvelumme mukaan ovat painovirheen kautta erilaisiksi muodostuneet.[238]

Juteini. Nyk. kirjakieli.

Aiwoi = aikoi. aiwoituksemme = aikomuksemme. aiwuissa = aivoissa. aldis = alttiiksi; alttiit. alennessa = aletessa. ales = alas. alensa = allensa. allo = aalto. Jos kaksi samanlaista vokalia nykyään merkitään sanan ensi tavussa eli se siis on pitkä, niin J. usein lyhentää tuon tavun poistamalla toisen vokalin. ambuan = ammun. ambusi = ampui. andakon = antakoon. J. lyhentää myöskin aina imperativin oo:n o:ksi ja öö:n ö:ksi. aroistaapi = aristaapi. awoina = avoinna. Tässä on huomautettava, että J. sietää -ime päätteisten adjektivien nominativista muodostetussa essivissä ainoastaan yhtä n:nää; sama on karitivisten adjektivien essivin laita, esim. awutoina = avutonna. Ehkän = ehkä + 1 pers. typist. suff. elli = eli. empä = enpä. N muuntuu aina m:ksi p:n edellä ja p vuorostaan taas b:ksi, niinkuin esim. sanassa ombi; mutta empä-sanassa J. ei ole sääntöään seurannut. enemmäldä = enemmän, enempää. enin = (luult.) enimmiten. ensimmäldä = ensin, ensinnä. ensingän = ensinkään. J. lyhentää alinomaa liitepartikkeleita -kaan ja -kään poistamalla toisen vokaalin. että ei = ettei. etuutta = etua. Hara-huuli = (luult.) haarahuuli, jänis. Samoin esimerkki ensi tavun lyhentämisestä. hedelmöitkäi = hedelmöitkää. Päätteet -kai, -käi ovat saaneet -kaa, -kää-päätteitten sijan imperat. mon. 2 personassa. hulluudena[239] = hulluutena. Kahden samallaisen (eli siis pitkän) vokaalin jälkeen J. välistä panee d-äänteen t:n asemasta, jos lyhyt vokaali seuraa. huojistaa = huojentaa. Ilme = ilmi. iäinen = ijäinen. iän-kaikkisuudesta = ijäisyydestä. Jokuu = joku (murt.). juljistettu = julistettu, julaistu. L:n jälkeen i väliin paisuu ji:ksi; esimerkkejä vielä tähän on velji = veli; seljitti = selitti, selvitti. juotsinensa = joutsinensa, jousinensa. jälle = jälleen. Kaitsialda = kaitsijalta. Tekijän päätteestä J. antaa j:n kadota -i ja -e-päätteisistä vartalosanoista, mutta -e muuntuu kuitenkin ensin i:ksi -e-päätteisissä. kallaiseksi = kaltaiseksi (murt.). kamoittaa = kammottaa. Väliin hän antaa vartalon alkupuolella kahdesta samanlaisesta kerakkeestakin toisen kadota (siis: pitkän lyhetä). kansakundahin = kansakuntain. H äänteen J. usein pistää kahden vokaalin väliin viime tavussa, sekä monik. 1 genetivissä, nk tässä tapauksessa, että yksikön partitivissä, esim. valdaha = valtaa. Olemme ennen jo puhuneet tästä h:sta ja silloin viitanneet Vhaël'in kielioppiin. kasvoin = kasvoihin. kaswoen = kasvojen. Mon. illativissa ja 2 genet. J. joskus taas jättää pois päätteitten kerakkeet, h:n ja j:n. Vielä esim. sikoin = sikoihin. katsokat = katsokaat. Mon. 2 p:n imperativin pääte -kaat, -käät lyhennetään aina -kat, -kät-päätteiksi. kihdyttäissä = kiihdyttäissä. kihoittaapi = kiihottaa. Taas esim. siitä, mitenkä J. usein ensi tavussa lyhentää pitkän vokalin. kiinitti = kiinnitti. Taas esim. toisen kerakkeen katoamisesta sanan vartalosta, kun siinä on 2 samanlaista. kuins = kuin + typist. sinä l. sä. kuljeskiipi = kuljeksiipi. kustä = kusta. Seuraava sana on sattunut alkamaan ä:llä. Laimiin = laimin. laksot = laaksot. Taas esim. ensi tavun lyhentämisestä. leijoni = leijona. lieska = liekki (murt.). lietsari = saattaja, opas (murt.). lijan = liian. Kahta i:tä J. ei mielellään käytä vierekkäin, kun vokali niitä seuraa, vaan muuntaa jälkimäisen i:n j:ksi; esim. pijasta = piiasta. lijoista = ilkeistä. luolda (luult.) abl. sanasta luo = luota. lämpymänä = lämpimänä. löynynee = löytynee. Mahdata = mahdeta. miitteleepi = miettiipi. mitän = (luult.) mitä + minä tai mitä + nyt. moittaa = moittii. moitettiin = moitittiin. mureeksi = murheeksi. mängäi = menkää. Ojennustie = oikotie. onnesti = onnistui. otrista = ohrista. Perehet = perheet. pidembää = pitempää. pikuuden = piikuuden. Taas esim. siitä, kuinka hän lyhentää pitkän vokaalin ensi tavussa. pisareet = pisarat = kyyneleet. pojes = pois. purta = purra. purten = purren. J. ei yleensä assimileraa t:tä r:ksi r:n jäljessä. puumulia = puuvillaa. pääsnyt = päässyt. Hän ei myöskään assimileraa n:ää s:ksi s:n jäljessä; syösnyt = syössyt. Rindu-luin = rinta-suin = vastapäätä. Olisimme halukkaita otaksumaan, että u sanassa luin on vaikuttanut a:n muuntumisen u:ksi sanassa rinta. Saakais = saakaa = ottakaa. saalita = saaliita. sarannot = saranat. sauvun = savun. semmengin = semminkin. sialla = sijalla. siaan = sijaan. siivistystä = sivistystä (murt.) sioitti = sijotti. suomuus = suonto. suurennut = suurentunut. säätettiin = säädettiin. säättänyt = säätänyt. Taindiomaksi l. taindiotoimaksi = tainnottomaksi. taiten = taitaen = taitavasti. II inf. instr. J. ylimalkaan muodostaa panemalla -en-päätteen typistyn. vartaloon tieten = tietäen. toinansa = toisinansa. tyvenään = tyveneen. työllähämbi = työläämpi. täytyvät = täyttyvät. Urho = uros. uunna = uutena. Waldikat = valtikkaat. wamba = vamma. vapa-sukuisten = vapaa sukuisten. warahin = varhain. waremmin = varhemmin, varhaammin (murt.) warteni = vartaloni. wierillekin = läheisyyteenkin. wiljemmäldä = koso(mma)lta. välein = väleen. Ylenpaldisuus = ylenpalttisuus. ylpäilee = ylpeilee. Älkä = älä.

Lauseita, jotka eroavat nykyajan kirjotustavasta, löytää sellaisia kuin esim.:

Alkaa lahomaan = alkaa lahota.
Ei händäkän haittaa = ei haita häntä.
eikö lienee = eikö liene.
en taida me muuta ajatella = emme taida muuta ajatella.
että hänen piti riemun tuhlaamaan = että hänen piti tuhlaaman
(l. tuhlata) riemun.
Hän meni siis metsään luulossa ei vielä synnyttämään = hän meni
siis metsään luullen ei vielä synnyttävänsä (l. ettei vielä
ssynnyttäisi.)
Jolle asia näytti pimeäksi = jolle asia näytti pimeältä.
Siunaten ruoka istukai päin pöytään = siunaten ruoan istukaa
pöydän ääreen.
Vaille paremman tietoa = parempaa tietoa vailla.
woidaan estettää = voidaan estää.
Älkä sinä luulko = älä sinä luule.[240]

* * * * *

Juteinin elämänvaiheita esittäessämme huomautimme, mitenkä hän sai runokokeistansa hyvän arvostelun runoilija Franzén'ilta. Tämän mielestä näytti hän »omaavan todellista kykyä runoiluun». Hän oli esittänyt Franzén'ille »useita Suomalaisista runotuotteistaan», varmaankin useimmat, ehkä kaikkikin vihkosessa Kirjoituksia samana vuonna 1810 julkaisemistaan 22 runosta ja niiden lisäksi nähtävästi vielä m.m. Suomen Laulun (Katso Liitteitä), jonka iloluontoisen isänmaallismielisen hymnin Suomalaisen kunniaksi hän v. 1816 julkaisi painosta uudessa muodossa Suomalainen nimisen runon yhteydessä. Hän, näet, jätti siitä pois neljä lystikkäintä säkeistöä, antoi neljälle jäljellejääneelle uudistamalleen vakavalle säkeistölle uuden nimen Laulu Suomessa ja sai siten syntymään tuon yleisesti suositun laulun, tunnettu ensimäisen säkeistön sanoilla: »Arvon mekin ansaitsemme». Tämän jo siis noin sadan vuoden vanhan laulun säkeitä sanoo vielä meidän päivinämme runoilija Eino Leino »liikuttaviksi, patriarkallisiksi», joissa »Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse kansaan» kuin maahan ja sen ihanaan luontoon. Sen ohella Eino Leino tunnustaa runon olevan siitä merkillisen, että isänmaallinen tunne siinä esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin »Maamme»-laulussa, vaikka se onkin niin paljon ennen sitä kirjotettu. Ja hän väittää vielä, että se (Laulu Suomessa) puhtaasti suomalaisena isänmaallisena hymninä (Kallion Oman maan ohella, jossa taas runollinen ihailu kohdistui maamme luontoon) aivan erinomaisesti olisi sopinut kansallislauluksemme, jonka ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi voinut Flora-juhlassa v. 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.[241] Vuonna 1910 julkaisemassaan Suomalaisen kirjallisuuden historia-nimisessä teoksessa Eino Leino myös mainitsee, että sanottu Juteinin »laulu ja Luonnon suuret (pitää tietenkin olla: suuren!) lapsukaiset» ovat hänelle ikuisen muistomerkin suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet, vaikkapa hänen »pääasiallinen tuotantonsa tosin lienee kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava», tarkottaen sillä etupäässä hänen runouttaan. Ja luullaksemme J. Krohn'in vaikutuksesta Eino Leino yleisarvostelussaan sanoo Juteinia järkeileväksi, ratsionalistiseksi hengeksi. Tästä viimeisestä arvelusta huolimatta tuntuu kuitenkin edellisistä Eino Leinon lausunnoista siltä, kuin hän antaisi Juteinille runoilijana kylläkin tunnustusta.

Jos sitten kolmanneksi tarkastelemme August Ahlqvist'in arvostelua Juteinin runoudesta jo ennen mainitussa esitelmässä v:lta 1852, niin hän alussa puhuu uranuurtajista kansallisrunouden alalla, varottaen tuomitsemasta kirjailijoita, jotka ovat esiintyneet aikana, jolloin luonnonrunouden kaiku vasta hiljan on tauonnut ja laulun alue on muuttunut taistelutantereeksi erilaisille aineksille ja voimille, koska vieraat katsantotavat ja uudet muodot koettavat saada jalansijaa kansallisrunouden pyhäkössä. Tällöin tehdään moni epäonnistunut koe, syntyy moni muodoton luomus, jopa voidaan sanoa, että milt'ei kaikki, minkä sellainen alkava aika runoudessa synnyttää, on »hallaista tai muuten vähemmän kaunista». Vaikkakaan tällaisen ajan kirjailijain kirjallisesta tuotannosta jälkimaailma ei voi nauttia, niin on se kuitenkin muodostanut täyteaineksen siihen suureen kuiluun, joka luonnon- ja taiderunouden erottaa toisistaan, sekä sen pohjan, jolle onnellisemmat nerot sittemmin nostattavat laulun temppelin. Ja vähän edempänä Ahlqvist arvelee Juteinin runottaren pääominaisuuden olevan tyyntä ja selkeää järkevyyttä. Hänen päämääränänsä ei ole kauneus, vaan mieluummin hyvyys, ja harvoin hän antaa mielikuvituksensa kohota jokapäiväisyyttä korkeammalle. Sitä vastoin on hänen varsinainen alansa alemmat runouden lajit, pilkka- ja opetusrunous, joissa mielikuvituksen ja kauneudenaistin toiminta on vähempiarvoinen ja järjen sen sijaan vallitsevana. Hänen pilkka- ja opetusrunonsa huokuvat lämmintä totuuden- ja isänmaanrakkautta, oikeudentuntoa ja uskonnollista mieltä, ja vaikka hänen pilkkarunonsa kärki »ei ole niinkään harvoin tylsänlainen», miellyttää tuo alkuperäinen ja useimmiten hyvälaatuinen sävy miltei aina hänen lukijaansa, etenkin tämä täytyy tapahtua lukijalle kansasta, jonka naurettavien puolien ja ennakkoluulojen kimppuun hän käy sen omalta kannalta. Ja vieläkin edempänä Ahlqvist sanoo taas, että monet hänen opetusrunoistaan ovat erinomaisia jalojen ajatustapojen takia, joita niistä löytää, useat uhkuvat lämmintä isänmaanrakkautta, niinkuin yleisesti pidetty laulu: Arvon mekin ansaitsemme, toiset taas ovat syvemmin uskonnollisia ja lähentelevät virttä, kuten laulu Kirkkotarha. Lopuksi Ahlqvist on sitä mieltä, että Juteinin runomitta on yleensä moitteetonta, ja hänen kielensä on joskus epämääräistä, mutta harvoin typistettyä ja aina sujuvaa ja selvää. Niinkuin näemme: Paljonkin tunnustusta siis uranuurtavalle taiderunoilijalle, varsinkin opettavaisen runouden alalla!