Juteinin runoudesta tässä puhuttaissa sopii myös selvitellä hänen suhdettaan runoilijaesikuviinsa Franzén'iin ja Bürger'iin lyyrikkona ynnä mahdollisesti myös Anna Maria Lenngren'iin satiirikkona sekä muuten kaunokirjailijana yleensä ainakin saksalaiseen Jean Paul'iin, eli, niinkuin hänen täydellinen nimensä kuuluu, J.P. Fr. Richter'iin, mutta mahdollisesti ja luultavastikin myös ruotsalaisiin J.H. Kellgren'iin sekä muihinkin Kustaa III:nnen aikuisiin ja sitä seuraavankin ajan kirjailijoihin; sillä selvää on, että hän yleensä on niiden teoksia tuntenut. Muuta tuskin voi odottaa Porthan'in ja Franzénin oppilaalta sekä »valistusajan» mieheltä maassamme yleensä.
Niinkuin siihen jo aikaisemmin Juteinin elämänvaiheita esittäessämme viittasimme, on selvän selvää, että hänellä on ollut Franzén'in hauskat, mutta kohtuutta juomatavassa vaativat juomalaulut mielessään kirjottaessaan samannimisiä laulujaan ja ehkäpä Lenngren'in pistävät satiiriset runot omia »Pilakirjoituksiaan» tekaistessaan. Ell'emme uskaltaisikaan väittää, että Juteinin runotar rakkauslauluissa— pelkästään niiden sisällystä silmälläpitäessämme—on suoranaisesti sukulaisuussuhteissa Franzén'in viattomaan ja rakkaudesta ylen ylevästi ajattelevaan runohenkeen, vaikka Juteini sitä epäilemättä on oikein ihanteellisena ihaillut, niin hän meistä eroottisissa lauluissaan ja runoissaan sen sijaan ilmeisesti on paljonkin sukua Bürger'ille, tuolle muotovalmiille saksalaiselle klassikolle, jota tunnustetaan aivan yleisesti »yhdeksi Saksan suurimmista lyyrikoista», vaikkakin myönnetään, että Bürger'in suhteen Schiller'in väite, että häneltä puuttuu ihanteellinen käsitys rakkaudesta ja kauneudesta, ei ole kokonaan epäoikeutettu. Mitä taas tulee runon muotoon, niin on Juteinilla se vallassaan yhtä hyvin kuin Franzén'illa ja Bürger'illäkin, ell'emme ota lukuun lauluihin nähden sen suurempaa vaihtelevaisuutta ja moninaisuutta. Että Schiller'in äskenmainitulla väitteellä Bürger'iin nähden, joka jonkun aikaa kuten tunnettua eli kaksinnaimisissakin kälynsä Auguste Leonhart'in (»Molly'n») kanssa vaimonsa Dorette'n suostumuksella, on jonkun verran perää, todistaa meistä esim. hänen muotokauniit runonsa »Golkondan kuningatar», »Lenardo ja Blandine» y.m., joissa on rakkaudella monessa kohden varsin aistillinen, jopa hekumoiva ja lihallinen sävy. Kun Juteinilla nähdäksemme Bürger on ollut runoilijaesikuvana ainakin aikaisempina, vuosina, niin ei ole ihmeteltävää, että hän hekumallisuudesta puhtaampienkin rakkauslaulujen rinnalle on luonut rivon runon »Hulivili», vaikka hän sillekin on opettavaisen leiman tahtonut antaa loppuun liitetyllä varotuksella. Mutta kouraantuntuvampikin todistus on meillä siitä, että Bürger on Juteinille hyvin tuttu. »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen» kirjansa erääseen kirjotukseen »Om våld emot djuren» (Väkivallasta eläimiä kohtaan) Juteini, näet, lainaa neljä säettä eräästä Bürger'in runosta »Der wilde Jäger».[225] Säkeet kuuluvat:
»Lasz ab, lasz ab von dieser Spur!
Entweyhe Gottes Freystatt nicht!
Zum Himmel ächzt die Creatur
Und heischt von Gott dein Strafgericht».
Tämä runo, »Der wilde Jäger», on muuten nähdäkssemme ainoa Bürger'in runoista, mikä tavallaan eläinsuojelusajatuksen sisältää, koska siinä »villiä» eli »hurjaa metsästäjää», erästä »Wild- und Rheingraf»ia, ensin varottaa pyhäpäivänä lähtemästä jahtiin hänen oikealla puolellaan oleva ratsastaja, »hyvä enkeli». Vasemmalla puolella oleva taas vain kehottaa ja ollen luultavasti hänen intohimonsa voittaa joka kerta kehotuksillaan »Wildgraf»in, niin että tämä tekee sunnuntai-metsästysretkellään vain pahoja tekoja, huolimatta ensinkään hyvän enkelin uusiintuvista varotuksista. Niinpä esim. sittemmin, kun metsästykseen mentäissä valkoinen komea saksanhirvi etsii erään talonpojan viljavainiosta suojaa sekä talonpoika sen takia nöyränä rukoilee, ett'ei hänen viljaansa, hänen, köyhän miehen, »hien» ja työn tulosta tallattaisi, yhtyen talonpojan anomukseen tuo hyvä enkeli taas varottaa kreiviä väärin tekemästä; vielä kolmannen ja neljännenkin kerran kieltää oikeanpuolinen ratsastaja »villikreiviä» väkivallan töistä, kun häntä eräs paimen polvillaan pyytää armahtamaan hänen karjalaumaansa, johon hirvi on paennut, ja kun sitten vielä eräs pyhä erakko, jonka metsän keskellä olevaan »Jumalanmajaan» »otus» on piiloutunut, lempeänä ja kauniisti esiintyy kreiviä viimeistä kertaa varottaen vetämästä Jumalan tuomiota ylitsensä Juteininkin kirjaansa lainaamilla ylläesitetyillä sanoilla. Kreivi ei kuitenkaan tottele näitä, vaan noudattaa vasemmanpuolista neuvojaansa; ja silloin seuraa tätä viimeistä tottelemattomuutta hirvittävä rangaistus, »Jumalantuomio» toteutuu.
Saksalainen kuuluisa kirjailija Jean Paul Richter on nähdäksemme monessa suhteessa ollut Juteinin kirjailijaesikuvana. Juteini kyllä ei hänen kirjotuksiinsa viittaa muuta kuin yhdessä ainoassa paikassa, ja sen hän tekee Anteckningar-kirjassaan, mutta monet merkit meistä viittaavat siihen, että hän Jean Paulin tuotantoa on ihaillut ja tahtonut olla niin sanoaksemme toinen Jean Paul, joskin suomenkielinen. Tätä todistaa esim. se, että Jean Paul on satiirikko ja monessa kaunokirjallisessa tuotteessaan sangen hauska humoristi oikein ranskalaisen »Aufklärung»in malliin. Sitähän Juteinikin yrittää paitsi runomuotoisissa »Pilakirjoituksissaan» myöskin muutamissa suorasanaisissa kynäilyissään, niinkuin esim. »Pila Pahoista Hengistä» ja »Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-Luuloista» osottavat. Jean Paul on kasvatusta harrastanut erittäinkin Levanassaan, mutta hän on kokemuksiaan alkuopetuksenkin alalla sovittanut käytäntöön aapisentapaisessa julkaisussa, jonka löytää hänen kootuista teoksistaan. Olojen pakosta oli Juteini jonkun aikaa kasvattajana, niinkuin Jean Paulkin; mutta varmaankin sisällinen halu hänet myöhemmin sai julkaisemaan kasvatusopillisia »neuwoja» ja »Lasten Kirjan», kuten hänen esikuvansakin oli tehnyt. Jean Paul oli viisaustieteellisiä opintoja harjottanut ja julkaissut filosofisen kirjansa »Clavis Fichtiana», jossa hän Fichten aatteita yleistajuisesti selvittelee; Juteini on myös joukon filosofisia kirjotelmia julkaissut. Jean Paul'in opetuksen yhtenä juonena oli, niinkuin W. Rein'in pedagogisesta encyklopediastakin näemme, opettaa lasta jo koko aikaisin esittämään »Witzejä», s.o. elämänviisautta sisältäviä iskulauseita (»Bildung zum Witz», niinkuin »Levanassa» sanotaan). Tällaisia mietelmiä on Jean Paulin kootuissa teoksissa useissa kohdin paljonkin: väliin »Polymeter'in», väliin »Impromtü's» nimisinä, toisinaan taas ollen otsikon alla: »Vermischte Gedanken», tai »Meiner abgerissener Gedanken», »Meiner abgerissener Einfälle» tai ilman otsaketta. Elämänviisautta pyrkivät Juteininkin »Sananlaskun Koetuksia ja Runon Tähteitä» nimisen kokoelman mietteet esittämään, samoinkuin hänen koottuihin teoksiinsa lisäksi kerätyt vakavat »Piirroksia» ja »Ajatuksia» sekä hilpeämmät »Hupailemia» nimiset mietelmät. Juteinin ajatelmat ovat enimmäkseen runopukuisia, kun sen sijaan Jean Paul'in ovat järjestään suorasanaisia. Mutta tapaamme Juteinin filosofisista teoksista suorasanaisiakin.
Vaikka myöhemmin esityksessämme eri luvussa on tarkotuksenamme tarkastaa Juteinin filosofisia mielipiteitä, jolloin luonnollisesti samalla tulee erikoisesti puheeksi hänen filosofinen tyylinsä, niin sopinee tässä, kun hänen kirjailijaesikuvistansa kerran puhe on, ohimennen mainita, että hänellä filosofisissa kirjotelmissaan lähinnä tyylillisenä esikuvana luultavasti on ollut Kellgren, kuten Aarne Anttila huomauttaa kirjotuksessaan »Juteini filosofina».[226] Salaman tavoin iskevä esitystapahan muuten oli valistusajan kirjallisuudessa yleinen. Eipä sen vuoksi siis ihme, jos Juteinikin vielä sen ajan miehenä sitä jonkun verran matki etenkin filosofisissa kirjotelmissaan.
Kirjassaan »Kasvatusopilliset virtaukset ja koululaitoksen kehitys Suomessa vuosina 1801-1843» Jaakko Pärssinen sivuilla 188, 396, 443-448 ja 476 ensin ohimennen kertoo Juteinin kirjallisesta toiminnasta Viipurin sanomalehdessä Wiburgs Wochenblatt ja sitten mainitsee miten Viipurin kymnaasin kirjastossa oli »oppilaille ja opettajille suomenkielistäkin Juteinin julkaisemaa kirjallisuutta, kuten Ajan viete, Uusia sananlaskuja, Tutkinto kuolevaisuudesta, Pila pahoista hengistä, Huvitussanomia., Uusia lauluja, Lähtölaulu, Valittuja sananlaskuja», mutta myös että tätä kirjastoa vahingoitti tulipalo v. 1834, jolloin siellä myös oleva Juteinin kielioppi sekä edellä luetellut kirjatkin paloivat. Sitten hän (Pärssinen) vielä suhteellisesti laajasti selostaa Juteinin pieniä kirjasia: »Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle» sekä »Puhe Lapsen kaswatuksesta». Ja lopuksi hän tekee johtopäätöksiä siitä, mitä vaikutuksia Juteini on saanut uudemmista pedagogisista virtauksista, mitä suuntaa hän edustaa: Juteini on muutamassa suhteessa »varsin lähellä valistusfilosofiaa» ja Rousseaun oppia sekä (näiden yhteismuodostumaa)[227] filantropinismia ynnä Ewald'in käsityskantaakin huolimatta siitä, että hänen kirjotuksistaan tapaa mielipiteitä, joita Kant ja Fichte sekä heitä seuraileva Herbart ynnä Suomessa Viipurin kymnaasin yliopettaja G.K. Girgensohn edustavat. Nähdäksemme Pärssisen käsitys on myöskin se, että näiden (paitsi luonnollisesti Girgensohn'in) aikaansaamat henkiset virtaukset Ruotsin kautta tunkeutuivat maahamme. Saanemme Juteinin kasvatusopillista kantaa koskevia seikkoja lähemmin käsitellä kirjamme II:ssa osassa.
Kun Juteinin runoutta tavalla tai toisella koskevaa tässä luvussa pääasiallisesti olemme tutkistelleet, johdumme vihdoin kysymyksiin: onko Juteinin runoelmia paljonkin levinnyt ja keihin niiden vaikutus on ulottunut?
Arvostellessaan Juteinin kirjailijatointa teoksessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet sanoo J. Krohn sivulla 216 kahden vierekkäisen. kappaleen alkusanoissa näin: »Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon», ja »hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa kansaan». Mutta olemme Juteinin kirjoista turhaan etsineet edes yhtä sellaista »valitusta», ettei hänen runoelmiaan »ostettu»; ja tietysti on silloin vielä mahdottomampi löytää »useita». Luulemmekin väitteen olevan ainoastaan otaksuman, joka ehkä on johtunut aikaisin kirjotetusta, Juteinin »leivättömyyden» aikuisesta runosta »Runolaisille», missä puhutaan runoilijain ohdakkeisesta tiestä; ja mahdollisesti on tuo olettamus myös voinut aiheutua v. 1820 painetusta Huilun Humina runosta, jossa taas parissa kohden kerrotaan ajasta, jolloin Juteini vielä oli »onnen outo poika-puoli», vastoinkäymisiä kokenut, nuori ja otaksuttavasti silloin vielä köyhä runoilija. Mutta tahtoisimme kysyä: milloinka maassamme ylimalkaan runoilijain—ja miks'ei sanottaisi kirjailijain yleensäkin! —alkutaival ja vieläpä useimmissa tapauksissa koko elämänpolkukin on ollut muuta kuin ohdakkeinen ja köyhyyden katkeroittama. Suurtakaan eroa ei luullaksemme ole nykyisyyden ja menneisyyden välillä siinä kohden. Mutta tämä kaiketi ei vielä tiedä sitä, ett'ei heidän kirjansa olisi mennyt kaupan, vaikk'ei tietysti näin nuoressa sivistysmaassa suuria painoksia niistä uskalleta ottaa. Ja mitä erikoisesti Juteinin teoksiin tulee, niin ovat nähtävästi—päinvastoin kuin mitä Krohn on olettanut—hänen kirjastensa (runoja sisältäväinkin) ensimäiset painokset yleensä kyllä loppuunmyydyt; siitä on meillä mielestämme todisteita, suoranaisiakin hänen myöhemmältä ikäkaudeltaan, mutta myöskin välillisesti todistavia aikaisemmilta ajoilta. Mitäpä muuta merkitsee esim. se, että kaikki hänen tärkeämmät runonsa ensimäisestä runovihkosesta ovat ainakin kolmesti painetut, lukuunottamatta runoa Turun uuden Akatemian rakennuksesta, joka on vain kahdesti julkaistu. Samoin on yleisölle kolmesti tarjottu luettavaksi useimmat vuosina 1815 ja 1816 julkaistuissa runovihkoissa olevat runot, sellaiset kuin Muisto-Patsas ja siihen liittyvät kaikki kolme laulua, Laulu Suomessa, Wenäläinen lauluineen ja Kiitos-Uhri; muut kahdesti. Nimissä on joku muunnos ja sisällyskin on osiksi muuntunut. Laulu Elämän Nautinnosta on tietääksemme kuudesti painettu. Näytelmäntapaista runoelmaa Pila Pahoista Hengistä on otettu aikaisemmin kaksi painosta ja sitten kolmannen kerran vielä painatettu koottuihin teoksiin. Kysymme sen vuoksi vielä kerran: Mitäpä muuta merkitsee tuo kaikki, kuin että runoelmilla on ollut sen aikuisiin oloihin nähden menekkiä?! Toinen asia on sitten, jos kysytään painosten suuruutta ja siitä johtuvaa runoteosten leviämismahdollisuutta. Tätä kysymystä tahdomme pohtia vasta vähän myöhemmin. Nyt on meidän ensin esitettävä edellä lupaamiamme suoranaisiakin todisteita vielä Juteinin runotuotteitten menekistä. Sanan Saattajassa olevassa Juteinin elämäkerrassa v. 1840 (Kts. Liitteitä) sanotaan: »J——n kirjapainosta ilmauntuneita toimituksia ei ole enä kirja-kauppioilla eikä hänellä itsellä». Tämä lause nyt ilmeisesti todistaa, että v. 1840 kaikki Juteinin siihen asti painosta julkaisemat teokset, siis runoelmatkin, olivat loppuunmyydyt. Ja että hänen kirjoilleen arvoakin annettiin ja niillä niin ollen silloin oli tilaisuutta vaikuttaa lukijoihinkin, joihin on luettava varmaan rahvaanmiehiäkin—jos Krohn »kansa» sanalla juuri rahvasta tarkottaa—, siitä on todisteena samassa elämäkerrassa vähän aikaisemmin esitetty näin kuuluva lause: »——hän (Juteini) ei ole ainoastaan toimellisuudensa suhteen viran toimituksissa ansaitun arvon voittanut kaikilta meidän kaupungin asujamilta, vaan myöskin monelle ja opäilemätä vielä usiammalle, Suomen kielen ystävälle mahtaa olla vanha tuttu ja rakas sieluheimo Suomen kieltä ja kirjallisuutta kunnioittavien kirjoitustensa ja toimitustensa kautta,——». Ja A.J. Sjögren sanoo v. 1821, että suomalaisen kirjallisuuden suhteen erittäin ansiokas Juteini on suomalaisen talonpoikaissäädyn sivistämistä uutterasti edistänyt kirjailijatoimellansa.[228] Että kansa, itse talonpoikainen väestö, Juteinin teoksia luki ja, kuten jo edellä väitimme, itse asiassa niitä arvossa piti, sitä todistaa vielä seuraava P. Päivärinnan lausunto syntymäpitäjänsä maallisesta kirjallisuudesta hänen nuoruutensa aikana, vaikk'ei hän itse ikämiehenä, ja kirjailijana mainitsemaansa Juteinin kirjaa enää sivistävänä pitänyt. Tähän lausuntoon jo siv. 12 viittasimme toista tarkotusta varten ja se kuuluu: »Ainoat kirjat siihen suuntaan (edellä puhutaan sivistyttävästä maallisesta kirjallisuudesta) lienevät olleet siihen aikaan: Jutén'in »Pila pahoista hengistä» ja »Hoberg'in äijä», jotka jokainen osasi ulkoa».[229] Samansuuntaisen tiedon Lopelta juuri mainitusta Juteinin kirjasta antoi tämän kirjottajalle kerran eräässä suullisessa keskustelussa myöskin prof. Setälä ylioppilasajaltaan, johon tietämään jo viittasimme samalla kertaa, kuin Päivärinnan tiedonannosta puhuimme, vaikka tätäkin tietoa käytimme silloin todistaaksemme, että Juteinin nimi aikoinaan oli tunnettu ympäri koko Suomen niemen. Vielä viidennenkin todistuksen kansan arvonannosta, mutta tässä tapauksessa Juteinin kirjasiin nähden yleensä, luemme merkin A. A(hlqvist'i)n jo ennenmainitusta esitelmästä 1852-vuoden Litteraturblad'issa. Siinä sanotaan, näet:»——(Juteini) on julkaissut joukon kirjotuksia, varustettuina moninaisilla nimityksillä, joiden sekä sisällys että ulkonainen asu ilmaisevat, että ne ovat aijotut kansalle. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt niitä tulemasta tunnetuiksi ja arvossa pidetyiksi myöskin säätyläishenkilöitten keskuudessa, joista moni silloin vielä osotti myötätuntoisuuttaan samalle kirjallisuudelle kuin kansakin eikä voinut siihen määrin, kuin nykyisin on laita, tyydyttää lukuhaluansa ulkomaisella kirjallisuudella. Tämä seikka, että Judén'in kirjoja levisi myöskin maan sivistyneemmän väestön keskuuteen, hankki hänelle myös sen yleisen arvonannon,[230] minkä hän kirjailijana on osakseen saanut.——».[231] Vähän aikaisemmin sama merkki sanoo samassa esitelmässä vieläkin suoranaisemmin Juteinin (sekä Gottlund'in ja Korhosen) vaikutuksestakin kansaan, että he ovat ennen muita kirjailijoita huomiotaherättävällä tavalla vaikuttaneet osiksi kansaan[230] sivistävästi, osiksi sivistyneihin[230] kansallistunnetta eloonherättävästi ja kohottavasti. Ehkä kaikkein pätevimmät todistukset Juteinin laulujen arvokkuudesta olemme kuitenkin säästäneet tähän viimeiseksi. Todistukset ovat J.V. Snellman'in ja lukija löytää nekin Litteraturblad'ista (v:lta 1856) siv. 368 ja (v:lta 1858) sivv. 447, 448. Ne kuuluvat: »Juteinin lauluja laajalti maassamme tuntee, lukee ja laulaa—Suomen kansa, vaikka niitten tekijän sivistyneitten enemmistö tuntee vain nimeksi»;[232] sekä »myöskin on tunnettua, että Juteinin kirjotukset, levinneinä arkkikirjallisuutena, ovat saavuttaneet sangen laajan lukijakunnan rahvaan joukosta eivätkä varmaankaan ole olleet vaikuttamatta sen älylliseen ja siveydelliseen sivistykseen. Ei yhtä sadasta niitä, jotka maailmassa loistavat ylhäissukuisuudella, viroilla, arvonimillä ja ritarimerkeillä, voida verrata vaatimattomaan maistraatinsihteeriin Viipurissa, eikä yksikään noita samoja äskenmainittuja ole saava nimeänsä säilytetyksi samallaisessa kiitollisessa jälkimaailman muistossa.»[233]
Mitä tulee Juteinin runoelmien painosten suuruuteen ja niiden siitä johtuvaan leviämismahdollisuuteen, emme me tunne hänen alkuperäisten runovihkostensa painosten kappalemäärää. Mutta hänen ruotsiksi kirjottamansa Anteckningar-kirjan painoksen suuruus on meillä tiedossa samoin suunnilleen myös hänen koottujen teostensa, sekä sekin, että painos ruotsiksi painettuja »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten» ja »Kritik öfver Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket» oli pieni (»obetydlig»).[234] Juteinin koottujen teosten painoksesta tiesi ennenmainittu ent. kirjakauppias Howing sanoa, että 1856-vuoden painos Jak. Juteinin Kirjoja oli 500 kappaletta, 1857-vuoden »luultavasti 200» ja »viimeiset 200 kappaletta».[235] Anteckningar-kirjaa painettiin vain 250 kappaletta, niinkuin jo edellä selvisi. Teoshan kuitenkin olikin selvästi tarkotettu vain sivistyneitä varten, päättäen sekä sen kielestä että yleensä vaikeatajuisemmasta sisällyksestä. Kansalle tarkotettuja teoksia taas (juuri noita runoelmia sisältäviä kirjasia) otaksuisimme painetun paljoa enemmän, kuitenkin huomioonottaen että yleensä kestävä painopaperi, jota kauttaaltaan olemme Juteinin kirjasissa tavanneet, tietenkin oli siihen aikaan suhteellisesti kallista niinkuin painatuskin. Jos siis saanemme olettaa, ett'ei näitäkään, kansalle, näet, tarkotettuja kirjasia, painettu niin suuria painoksia kuin meidän päivinämme huomattavain kaunokirjailijain teoksia, niin ei meillä kuitenkaan liene syytä luulla, että yleensä lukutaitoinen Suomen kansa olisi niitä paljokaan vähemmän lukenut tai toisten ääneen lukiessa kuulemallakin niiden sisällyksen omaksunut, kuin mitä nykypäivinä itse rahvaassa parempien kirjailijaimme teosten suhteen tapahtuu. Sjögren'in, Sanan Saattajan, Ahlqvist'in, Snellmanin. Setälän ja Pietari Päivärinnan edellä esittämämme lausunnot ovat meistä takeena siitä.