Seuraavat Juteinin huomautukset runon rakenneoppiluvussa ovat ehkä vielä erikoisuutensa vuoksi tässä esitettävät: »Muuten on taiteen muodostamia kauneuksia, kuten etenkin sanan uusimista, käytettävä harvoin, ainoastaan erittäin tärkeissä asioissa.» Runo on somnukkaampi ja helpompi muistaa, jos käyttää sekä alku- että loppusointua. Näiden takia ei kuitenkaan pidä ikävällä tavalla typistää sanoja tai yleensä kieltä eikä jättää »naivia» lausetta käyttämättä loppusoinnun takia; tämä koskee etenkin runoa, jonka säkeissä on pieni määrä tavuja. Ja jos käyttää alkusointua myöskin muullaisessa runoudessa kuin suomalaisessa runossa, niin voi loppusointua mielin määrin olla käyttämättä, niinkuin muissakin kielissä. Sitten Juteini lisää: »Mutta minun täytyy tässä tunnustaa: laulukappaleissa, joissa on useita säkeistöjä ja jotka ovat muodostetut muiden kansojen laulutaiteen mukaan, on sangen vaikeata, ja milt'ei mahdotonta, ell'ei silloin tällöin joko tapa ylevänlaista ajatusta, tai pilaa kieltä, loppusoinnulla, ja vielä vaikeampaa kummallakin soinnulla, aivan tarkoin, vääntämättä sanoja, saada sopimaan joka tavu runomittaan kaikissa vastaavissa säkeissä, nimittäin: aina voida löytää niille soinnullisia sanoja. Niin erilaisia ovat suomenkielen tavallisesti pitkät sanat tavukorkonsa puolesta. Kuitenkin on tärkeätä, että etenkin laulettaviksi tarkotetuissa kappaleissa valitaan sanat niin, että tavu-korko niin paljon kuin mahdollista sopii laulun tahtiin.»[222]

Yleensä hyvänä suomen kielen käyttäjänä ja omatessaan todellisen runosuonen ei Juteinilla tunnu olleen vähintäkään vaikeutta runon rakentelussa kielen puolesta. Sen vuoksi hän runo-opissaan myös näyttää olevan sangen vaativainen kielikäytön suhteen eikä runoilijoille myönnä tässä suhteessa suuriakaan »vapauksia». Alottaessaan lukua näistä vapauksista hän on sangen ankara sen suuntaisiin nähden, joita aikaisemmin Petraeus ja Martinius kieliopeissaan olivat puoltanet tehdäkseen runoilemisen suomen kielellä helpoksi. Juteini sanoo sanotussa kohdassa: »Liiaksi runoudessa typistellä kieltä, ilmaisee runoilijan heikkoa ja harjaantumatonta kykyä. Mutta ei mikään enemmän runouden arvoa alenna, kuin pakottaa säkeeseen sanoja, etenkin vain soinnun (»rimmets») takia.» Sitten hän kuitenkin luettelee koko joukon vapauksia, joita hän ei itse sentään runoillessaan myöhemmin paljon käytä. Yksi tällainen vapaus, jommoista emme muista hänen omissa runoissaankaan tavanneemme ja jota nähdäksemme ei Porthankaan hyväksynyt, on, että runossa voi käyttää pakeneen, anoon j.n.e. pakenemaan- ja sanomaan-muotojen sijasta. Lähes kuusi sivua sanallisia runonvapauksia esitettyään hän lopussa varottavasti sanoo: »Mutta näitä vapauksia on viljeltävä säästeliäästi; sillä ne ovat aina vahingoksi kielelle. Kielentaitava runoilija niitä tuskin tarvitsee, tai niitä niin vähän käyttää, kuin jokaista muutakin pahaa, vain karttaaksensa suurempaa».

Runo-oppinsa luvussa Laulutaidosta Juteini aivan vähän selvittelee suomalaisen runon sävelmää sen muunnelmineen, koska hän sen olettaa, kuten hän sanoo, kansallisena yleisesti tunnetuksi. Hän arvelee runon sävelmän kuuluvan kauneimmalta kahdella äänellä, kun jälkimäisellä, vähän yleinmällä äänellä, ikäänkuin vastataan, edelliseen. Tämä tapahtuu niin, että siinä aina uusitaan sama säe. Myöskin voidaan vaihtelun vuoksi joka toinen rivi eli säe vastauksena uusia. Nähtävästi oli Suomen kansan runojen laulaminen Juteinin aikana vielä aivan yleiseen tapana, koska hän olettaa runon sävelmää kansallisena tunnetuksi. Epäilemättä hän samalla sävelmällä on ajatellut omat kansanrunomitalla kirjotetut runonsakin laulettaviksi. Mutta hänellä on ehdotus edellämainitun uusimisen välttämiseksi vastauksena. Hän luulee laulaessa syntyvän enemmän viehätystä, jos »vastaaja» laulaa joka toisen tai joka kolmannen säkeen, minkä hänestä silloin tulee päättyä kolmitavuiseen sanaan, kuten:

Tukela on tuonen woima synnin orjalle elossa.

Tai:

Tukela on tuonen woima kuolon kowan kolkuttaissa synnin orjalle elossa.

Jos molemmat nämä viimeiset säkeistölajit asetetaan määrättyyn järjestykseen kautta koko runon, voitaisiin epämääräisyyttä tavallisessa runosävelmässä osiksi välttää, esim.

Minä laulan lapsilleni
ihmisyydestä ilolla,
jolle omhi onni suotu,
toiwo, täyte puutostengin,
waiwan woiteeksi warottu.

Ilo, riemu ruskoittiwat
onnen aamulla alusta.
Isä, äiti ensimmäinen,
wanhembamme wakaisimmat,
tunsit onneksi olonsa.

»Viimeisissä säkeissä on tahtia korotettava asteettain, mutta reippaasti, tai ikäänkuin hetkuttain,[223] nimittäin kolmannessa enemmän kuin toisessa. Mutta jos säkeistön muodostaa vain kaksi riviä, niin pitää jälkimäinen koko painon». Näiden ehdotusten ja järjestelyjen mukaanhan toki runosta muodostuisi jonkillaista taiderunon tapaista.— Säe, joka kuuluu toiseen lauseeseen kuin edellinen, ei kelpaa vastaussäkeeksi laulaessa. Eri lauseen muodostava säe on siis aina erikseen uusittava vastauksena laulaessa. Runo-oppinsa lopussa Juteini puhuu vielä sananlaskuista,[224] koska, kuten hän sanoo, »ne osiksi ovat kokoonpannut soinnulla» (med rim). Ne hän jakaa: »varsinaisiin», »vähemmän varsinaisiin» ja »epävarsinaisiin» (oegentliga). Niiden luonnetta hän myös esittelee.