Jos sananjakoa ei voi karttaa, niin tulee sanojen järjestyä niin, että joka runojalka sanajaossa muodostaa trokeen. Kaksi- ja nelitavuiset sanat ovat sopivimmat ja soinnukkaimmat runoihin. Jos sellaisia sanoja käytetään ensimäisessä ja toisessa säkeessä ja niihin liitetään kolmas ajatusta täydentämään, mikä säe on muodostunut kaksitavuisesta ja kahdesta kolmitavuisesta sanasta, joista viimeisen sanan keskitavu on painollinen (s.o. pitkä joko positsioonin tai vokaalin kautta), niin ei säkeiltä puutu soinnukkuutta, esim.
Kohta koitti onnen päivä ihanainen ihmisille, riemu ruskoitti enemmän.
Kun Porthan sanoo, ett'ei säe saa päättyä yksitavuiseen sanaan, niin Juteini on sitä mieltä, että se joskus, vaikka »harvoin», voi tapahtua; yksitavuisten sanojen »lausunta on silloin ainakin oleva sangen lyhyt, niinkuin: se ja jo, ei suinkaan niinkuin: me, te ja he,[221] tai on, kun konsonantti seuraa».
Vielä Juteini varottaa alottamasta säettä samallaisella tavulla, kuin edellinen päättyy lauseissa, jotka ovat lähemmässä yhteydessä tai ilman välimerkkiä; sillä muuten muuttuu siirto säkeestä toiseen yksitoikkoiseksi. Jopa sitä on kartettava sanojen välisissä suhteissakin.
Esityksen tekee voimakkaammaksi se, että uusitaan seuraavan säkeen alussa edellisen tärkein sana, tavallisesti viimeinen, joka siihen soveliaimmaksi katsotaan, esim.
Turha työksi tyhmän sota— sota surkeus sukumme.
Tätä uusittua sanaa voi joskus seurata toinenkin, esim:
Sulla on nyt suurin voima— suurin voima, vahvin valda.
Juteinin mielestä on vielä seuraavat kaikessa kirjotuksessa tavalliset seikat runoillessakin huomioonotettava: 1:o Kun tahtoo tehdä kertomuksen eloisammaksi, esitetään presensissä jo tapahtuneita tapauksia, johon esimerkkejä kyllä löytyy. 2:o Usein käytetään yksikköä, vaikka ajatus lauseessa tähtää useihin tai kokonaiseen sukuun, esim.: Ihminen on siitä laadusta, jolla tarkotetaan koko ihmiskuntaa. 3:o Antaakseen enemmän merkitystä esitykselle, muodostetaan myöskin silloin tällöin monikkomuotoja sanoista, joilla oikeastaan voi olla ainoastaan yksiköllinen merkitys, esim.: iäisyydet, ajat etc.
Tällaisista säännöistä ja niiden mukaisesta menettelystä runoillessa ei
Porthan eikä Kalevalakaan tiedä mitään.