Sanoimme aikaisemmin, että Juteinilla runoillessaan Suomen vanhalla runomitalla oli aivan omat sääntönsä, jotka poikkesivat »De Poësi Fennicassa» annetuista ohjeista. Niitä tulisi meidän tässä sen vuoksi hieman tarkastaa:
Huvin vuoksi ensin huomautettakoon, että Juteini ennen mainitussa runo-opissaan »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten», puhuessaan suomalaisen runouden nimestä (»Om Finska Poesiens namn»), vielä uhraa fennofiilien »vertailevan» kielitutkimuksen alttarille. Hän puhuu erilaisista laulun nimityksistä ja määrittelee erittäin hyminä sanan merkityksen seuraavasti: »Hyminä, hiljainen enimmin nenästä kuuluva jymy eli ääni, joka sana monien yhtäläisyyksien takia kreikan ja Suomen kielissä myöskin lienee johdannainen »hymn» sanasta, joka merkitsee ylistyslaulua».[218]
Mainittuaan otsakkeen alla »Om Runrimmets natur» (runon soinnun luonteesta), miten suomalaisten vanhoissa runoissa vähintäin kaksi sanaa säkeessä »alkaa samalla kirjaimella, jonka takia niitä on helpompi muistaa, kun toinen sana joka rivissä ikäänkuin vaatii toisen», Juteini lisää, että nämä samoin ääntyvät äänteet »oikeutta myöten ovat runojalkojen alussa».—Miten erehdyttävä tämä vaatimus on, huomaa heti sellaisesta Kalevalan mallisäkeestä kuin: »Miele/ni mi/nun te/kevi». Juteini ei itsekään tarkoin voi tätä noudattaa, vaan kirjottaa usein tähän tapaan: »Vaati/onnel/da o/sansa».
Samassa luvussa Juteini vielä sanoo »runon olevan suomen kielen tavallisen ja sen luonteelle sopivimman runolajin, muodostuen kahdeksasta tavusta, jotka jakautuvat neljälle runojalalle, ja muodostavan, varsinaisen kertovan runomitan». Tämän jälkeen hän neuvoo »vaihteluna runotyylissä», ja kun tahtoo »esitykselle antaa suuremman painon», käyttämään n.s. »meleerattua runoa» eli sitä tapaa, että lisätään säkeen alle »nelitavuinen täyte» tai »puoli säettä», joka on alkusoinnillinen loppupuoliskolle edellistä säettä tai loppusoinnullinen edellisen säkeen viimeiselle runojalalle, jos se on eri sanana; seuraava säe silloin päättyy kolmitavuiseen sanaan. Esim.:
Pohjan poika Suomalainen
vasta työllä, toimellansa
taitavalla
vaati onnelda osansa.
Tai
Siitä sulle, rauhan luoja,
levon suoja
kiitos kaikkukon kylissä?[219]
Niinkuin lukija heti huomaa, on tämä jo taiderunoa eikä enää Suomen vanhaa runoa. Mutta Juteini sanookin nimenomaan, että tätä lajia koristetta ei sovi käyttää säännöllisesti suomalaisessa runossa.
Porthan'in ohjeista poikkeaa Juteini siinäkin, että hän arvelee hyväksyttäväksi sellaisen säkeen, joka muodostuu yhdestä ainoasta sanasta; ja tällaisen säkeen kauneutta kohottaa muka se, että muutamat tavut ovat soinnullisia.
Että Juteini halusi karttaa sananjakoa runossa, jota taas Porthan puolsi, näkyy seuraavasta lausunnosta luvussa Runon rakeenteesta (»Om Runans mekanik»): Kun ensimäinen sana on kolmitavuinen, toinen kaksi ja kolmas kolmitavuinen säkeessä, niin sellainen runonsäe kyllä käy laatuun, mutta on sellaisia harvoin käytettävä; sillä tässä asemassa tulee joka sana jaetuksi, kun niiden tavut ovat jaettavat runojalkoihin, mikä (seikka) tekee säkeen raskaaksi, aina sitä myöten kuin on suuri lukumäärä sanoja, mitkä eivät luonnostaan sovellu säkeen tahtiin, erittäinkin jos kaksitavuisen sanan edellinen tavu on painollisempi———. Sitä paitsi eivät sanojen (alku-) soinnut tässä koskaan sovi runojalkojen soinnuiksi, mikä on pääasia ja muodostaa poljennon säkeessä.[220]