TEITTI. Totisesti, Simo on oikeassa! Se ei saa enää toiste tapahtua. Jos kuningas Kustaa ja Skytte-ukko Turussa ovat meidät kokonaan unhottaneet, niin otamme me Simon kanssa, jollei muu auta, vanhaan teinitapaan reput selkäämme ja lähdemme keräysmatkalle. Mutta Mikael pysyköön työnsä ääressä. Se on siksi kallisarvoista sekä meille että koko Suomen kansalle, että on synti veli Mikaelin haaskata aikaansa leivän hakuun. Eikö niin, Simo?
SIMO. Sitäpä minä juuri
TEITTI (Nousten.) Ja nyt tyhjennämme tuoppimme veli Mikaelin ja hänen elämäntyönsä onneksi. Mutta sitä ennen laulamme erään tutun laulun, jota ennen Turun koulussa niin usein vetelimme — sen Dulcia non meminit, muistattehan?
(Kaikki nousevat ja tuoppinsa kohottaen laulavat.)
Dulcia non meminit, qui non gustat tristia,
Mel, ut Plato cecinit, sapit post absynthia.
Nam Mattheus concinit inter Euangelia,
Ubi timor desinit, incipit miseria.
Patienter patere verba cum flagitiis,
Noli dura spernere, ne volvaris vitiis,
Ne volvaris vitiis.
[Lausuttava keskiaikaiseen tapaan: c s:ksi i:n ja e:n edellä.]
TEITTI (Kannuaan kohottaen.) Veli Mikael Agricolan ja sen kirjoitetun suomalaisen sanan onneksi, joka aikojen kuluessa on hänen kylvöstänsä esiin kasvava!
(Juovat kannunsa pohjaan.)
Esirippu.