SIMO. Älä joutavia!
TEITTI. Mutta oletpa sinä oikein vakavalla päällä! (Äänettömyys, jonka kestäessä Teitti alkaa jälleen vihellellä.)
SIMO. Tuota … luuletko veli Agricolan saavan kaupungilla mitään aikaan?
TEITTI. En voi sanoa, sillä sydämeni lakkasi juuri nyt aavistuksia tuntemasta.
SIMO. Kenen puoleen hän oikeastaan voisi enää kääntyä, sillä olemmehan näinä päivinä miltei kaikki paikat läpi nuuskineet?
TEITTI. Mutta jospa hän on mennyt itse ukon puheille.
SIMO. Ukon?
TEITTI. Niin — tohtori Martinuksen.
SIMO. Olisiko hän rohjennut?
TEITTI. Minusta oli hänen ryhtinsä lähtiessä hieman sellainen. Muuten — onko tuo kynttiläntynkäkin liittoutunut nälän kanssa meitä kiusaamaan? Sehän jättää meidät siinä tuokiossa pimeyteen. Ja muistaakseni se on viimeinen kynttilämme.