— … ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän kanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy.
— Minkälaista tilaisuutta? — auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.
— No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus.
— Onko tätiä kosinut joku saksalainen? — autteli edelleen Hannu, joka koetti nyt ottaa asiaa leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän itsensä tunsikin.
— Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä, — oli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin mikä ei asiaan sopinut ja alkoi peruutella:
— Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään, mutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!
— No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisten kautta rakentaa sovintoa pippuriporvarein kanssa.
— Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee naimisiin varakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei Pietari vainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin esimerkiksi Kirstin ja nuoren Askenin naimisissa.
Nyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta. Syntyi lyhyt äänettömyys.
— Isä Asken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä pojalleen, — ilmotti täti.