Aamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu tullituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia alettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia ja perheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla. Arkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle asiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja kaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle, ennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä asiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän keskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.
Hannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa jotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista. Mutta kun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja Hannu tuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan. Täti toi hänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä. Kirsti oli laskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen sukkaa. Toinen pienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa kuului laitumelta palaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli ukkonen.
— Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi, — alotti täti.
— Mitä se heille kuuluu? — tokasi Hannu ja tuiotti itsepintaisesti tinakannun korvaan.
— Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan haltuunsa.
Tädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän lähempää.
— On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten kanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin asukkaita ollaan.
— Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa jos muuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin pippurisaksat! — sanoi nyt Hannu.
— Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisämpiä heitä kohtaan eikä joka jutussa kiusaa tehdä, ja…
Täti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti: