Kirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu tupaan.
— No, siinäkö sinä vihdoinkin olet, — huudahti täti iloisesti, — terve tulemaasi ja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy pöytään nyt, me olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut.
Hän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs puheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen suurella tinavadilla paistettua haukea ja täysinäistä oluttuoppia. Hän oli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja hänen mustissa silmissään välähteli vielä nuorekasta eloisuutta. Hannun syödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:
— Niin sinä olet päivettynytkin ja aivan kuin vuosikaupalla miehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta ennen Mariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi.
— Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani? — pääsi
Hannulta.
— Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta huolehtia, — vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta kohti:
— Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä yöllä näin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä elossa ja minä odotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski rantaan, hyökkäsin minä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin huomaankin, että sehän oletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei enää ole elossakaan.
Hannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin pohjaan.
— Tahdotko lisää olutta? — ehätti täti sen huomatessaan, — tietysti sinä tahdot, minä menen hakemaan.
Kun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas entiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä aikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun myyty. Viimeiset oli vaihetettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun kauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin kestille.