Tultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä raatihuoneen katolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla rautaporien nenässä rivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden pitkähköt varjot näkyivät selvästi kuuraisella torilla.

— Kyllä nyt akoilla syntyy taas kummitusjuttuja, — sanoi Teitti. — Viipurin raastuvan katollakin kuuluvat päät muutamana sydänyönä veisanneen erästä Daavidin psalmia. Mutta sääli äijä poloisia! Tuo tuossa oikealla on Fincke ja sen rinnalla on Vuolteen herra ja sitten Nuhialan herra. Suomen eturivin miehiä ne ovat olleet, ja usko minua, välskäri, ei se ole hyväksi kansalle, että sen ensimäisten miesten päät heitetään noin taivaan linnuille. Kyllä täällä tästä puolin alkaa paljon ruotsalaisempi komento, sen saat nähdä. Mutta se on juuri suomalaista, että kieputaan toinen toisensa tukassa, kunnes vieras tulee ja lyö niskaan, että istuuko pää lujassa.

Torilla erosivat Piikki ja Teitti. Edellinen meni kotiinsa Jokikadulle ja jälkimäinen lähti Kirkkokatua pitkin Napaturun puolelle, jossa hän piti asuntoa. Hyvän aikaa kuuluivat autiolla Kirkkokadulla hänen horjahtelevat askeleensa, mörähtelevä yksinpuhelunsa ja nikottelunsa.

VIIMEINEN SIDE.

Oli niin kuulas, tyyni ja leppeä päivä ikäänkuin luonto olisi, tuntiessaan synkän lokakuun olevan kynnyksellä, valmistanut pois hankkiutuvalle kesälle pienen jäähyväisjuhlallisuuden. Taivas oli aivan pilvetön ja Kirkkojärven pinta niin selkeän tyyni, että pienet lehtosaaret näyttivät kuin ilmassa keinuvan. Kun tuolla ja täällä irtausi koivusta tuskin kellastunut lehti, liipotteli se maahan niin hitaasti ja varovasti kuin olisi se pelännyt häiritä juhlahiljaisuutta. Mitään arkielämän ääniä ei kuulunut ja järvenpintaa pitkin olisi tarvinnut vain kirkonkellojen hyminän vieriä, niin sunnuntaituntu olisi ollut täydellinen.

Mutta mikään pyhäpäivä ei nyt kuitenkaan ollut. Vielä äsken oli rannassa kartanon alla kaikunut pesukurikkain pauke ja pelloilta kuulunut kyntäjäin huuto. Vaan sitten oli pihasta tullut rantaan valkohiuksinen kumara mummo ja puhunut jotakin pesijöille ja nämä olivat vääntäneet helmansa kuiviksi sekä nousseet peräkkäin pihaan. Ja kyntäjät olivat hekin päästäneet hevosensa valjaista ja yhdessä elonkokoojain ja nauriinnostajain kanssa vaeltaneet totisina ylös kartanoon. Siellä he nyt istuskelivat, Liuksialan lukuisa työväestö, ryhmissä pihapihlajain alla sekä renki- ja piikatupien portailla.

Oli syyskuun 13 päivä 1612 ja vanha Malina muori oli itkun hiukaisemalla äänellä saattanut sanan ulos, että kuningatar lähenee loppuaan ja tahtoo sanoa jäähyväiset uskollisille alustalaisilleen. Kaikkien katseet olivat suunnattuina niitä kahta parin vaaksan korkuista ja pienillä värillisillä ruuduilla varustettua päärakennuksen akkunaa kohti, joiden takana heidän kaikkien äidillinen hyväntekijä, Kaarina kuningatar, kävi viimeistä taisteluaan. Toinen ikkuna oli auki ja siihen ilmestyi Malina muorin pää. Hän silmäili väkijoukkoa ja viittasi voudin luokseen. Tälle hän kuiskaten ilmotti että kuningatar on taas tiedotonna kuumehoureessa ja että hän äsken tajulla ollessaan tiedusteli eikö isä Johannesta ole vielä kuulunut. Olisi nyt joku ratsupalvelijoista lähetettävä vastaan kiirehtimään häntä, sillä ei tiedä, kuinka lähellä loppu on.

Asiansa toimitettuaan palasi Malina vanhus hiljaa hiipien emäntänsä vuoteen luo. Se oli laaja, katoksella ja kirjailluilla uutimilla varustettu sänky, joka matalan huoneen sivuseinälle muodosti kuin erikoisen pienemmän kammion. Etupuolen uutimet oli työnnetty syrjään ja siellä lepäsi valkeiden lakanain välissä ummistetuin silmin ja lyhyeen hengittäen kuudenkymmenenkolmen vuotias Kaarina rouva, joka seitsentoistavuotiaana oli kolme kuukautta kruunua kantanut ja lunnaiksi siitä saanut yli neljäkymmentä vuotta täällä Suomen saloilla särkynyttä perheonneaan itkeä. Syvälle tyynyyn vaipuneena lepäsi hänen pieni, soreamuotoinen päänsä ja harmaan sileiksi olivat tasaantuneet hänen muinoin keltaiset kutrinsa, joita Erik kuningas oli niin usein hyväellen silitellyt, kun he illan hämyssä kaksin istuivat ikkunakomerossa ja linnan saleissa hymisivät soitonsävelet ja Mälarin luodoilla paloivat kokkovalkeat. Sinisen suoniverkon risteilemät silmäluomet värähtelivät ja peitteellä oleva tavattoman pieni, kuihtunut ja melkein läpikuultava käsi nyppi hermostuneesti lakanan reunaa. Hiljaa päätään nyökytellen istui rahilla vuoteen vieressä Malina, joka aikoinaan oli Ruotsista seurannut kymmentä vuotta nuorempaa emäntäänsä tänne vesien ja salojen taakse. Kuten emäntänsäkin oli hän jo melkein unhottanut syntymämaansa ja äidinkielensä sekä juurtunut tänne hiljaisten hämäläisten pariin. Kruunustaan, miehestään ja pojastaan erotetun kuningattaren surut olivat olleet hänenkin surujaan, mutta illan varjot olivat pidentymistään pidentyneet ja melkein huomaamatta olivat neljäkymmentä harmaata vuotta liukuneet ohi. Iäisyys avasi jo esirippunsa hänen emännälleen ja pian oli hänkin seuraava perässä.

Kuume tuntui olevan taas laskemassa ja sairas näytti tyynemmältä, mutta makasi edelleenkin silmät ummessa. Aivankuin kuolevan lyhyttä hengitystä noudattaen jakoi vastapäisellä seinällä oleva vaakakello aikaa nopein kilkahduksin. Se oli Henrik Tott vainajan lahja anopilleen ja sen ainoa, lyhyin hypähdyksin etenevä viisari osotti kolmea. Painona oleva, hiekalla täytetty nahkasydän, jonka pinnalle Sigrid oli ommellut äitinsä puolikuuta esittävän vaakunan, oli enää vaaksan päässä lattiasta. Aurinko oli sivuuttanut jo rakennuksen eteläpäädyn ja sen säteet ojentuivat vinosti huoneeseen ja värillisten ruutujen läpi kulkien muodostivat kellon alle lattialle kauniin mosaikkikuvion, joka siirtyi kuningattaren vuodetta kohti, sikäli kuin kellonpaino läheni lattiaa.

Malina pisti taas päänsä ikkunasta ja kysyi voudilta, joka nyt oli asettunut päärakennuksen portaille, eikö kirkkoherraa vielä näkynyt tulevaksi. Vouti lähti solalle tähystelemään, mutta Malina palasi entiselle paikalleen. Hän puhutteli hiljaa sairasta tarjotakseen hänelle virvottavaa juomaa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän näki kuumeen taas olevan yltymässä. Kuningattaren kasvot värähtelivät tuskallisesti, mutta sitten ne äkkiä tyyntyivät ja sairas alkoi hymyillä. Silmät olivat yhä kiinni ja Malina vanhus näki ikäänkuin kuningattaren omilla silmillä mitä tämä itsekin näki ja kuin heiastuksena hänenkin ryppyiset kasvonsa milloin tuskasta värähtelivät, milloin vienosti hymyilivät.