Kuumeisina kuvasarjoina kulki sairaan sisäisen silmän ohi kohtauksia hänen kirjavasta elämästään, joka nyt viime hetkinä oli kuin uudesta elettävä. Ohdakkeinen oli taival ollut ja kosteikkoja ani vähän. Yksi oli ollut erikoisen ihana ja ehyt onnenhetki, jonka hän pitkien ja yksinäisten talvi-iltojen hämyssä Liuksialan tuvassa tai kesäisin Kirkkojärvellä soudellessa oli yhä uudelleen mielessään elänyt ja joka nytkin kuumehoureessa sai hymyn hänen kuihtuneille kasvoilleen.
Hänen päähänsä ei oltu vielä laskettu onnetonta kruunua ja hän, vasta seitsentoistavuotias, eli sala-avioliitossa Erikin kanssa. Oli kesäinen ilta ja lähdettiin Mälarille soutelemaan. Erik oli viimeiset päivät ollut tavattoman lempeä, hyvä ja oikeamielinen sekä hoitanut miehuudella hallitustoimia. Hän, »pikku Kaarina», oli saanut hänet pidätetyksi eräästä teosta, jolla olisi voinut olla sangen turmiolliset seuraukset, ja nyt tahtoi Erik palkita sen lemmitylleen. Kun kuninkaallinen venhe, jossa oli vain Erik ja hän, sylissään vuoden vanha Sigrid, sekä kaksi soutajaa, työnnettiin illan hämyssä peilityynelle järvelle, syttyi luodoissa ja etäisillä rannoilla kokkotulia kuin itsestään ja vedenpintaa kiirivät soitonsävelet, joita lehtoihin kätketyt soittajat esiin loihtivat. »Tämä kaikki on sinua varten, Kaarinaiseni», sanoi Erik, otti käteensä luutun ja alkoi sitä nappaillen laulaa. Kuningas oli koko iltapäivän ollut huoneeseensa sulkeutuneena ja siellä oli hän kirjottanut ja säveltänyt Kaarinalle runon, jonka hän nyt lauloi. Tuo ilta oli kaikkine pikkupiirteineen painunut lähtemättömästi hänen mieleensä ja milloin hän vain oli ummistanut silmänsä elääkseen sen uudelleen, oli se harmaiden vuosien takaa kohonnut hänen eteensä kuin ihana kangastus. Hän näki niin elävästi Erikin kosteat silmät ja kuuli hänen värähtelevän syvän äänensä kun hän luutun kieliä nappaillen lauloi:
»Rikasten oven luo kun kuljen, useinkin näen sen lukitun; mun tyttön' oveaan ei sulje: min' olen hänen ja hän on mun. Jokainen mieltään noutakaan, minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultaa, aarteit' ole hällä, mut niitäkö ma pyytäisin! Hän sydämellään lämpimällä on kallihimpi kultaakin. Jokainen mieltään noutakaan, minä paimenuistani lemmin vaan.»
Mutta kangastus särkyi ja sairaan kasvoilta hävisi kuumeenomainen hymynhohde. Kuvat vaihtuivat ja syvä epätoivo ja kauhu kasvoillaan juoksi hän nyt läpimärkänä ja rikkirevityin helmoin Odensalan metsissä. Kamalat Sture-murhat olivat kuninkaan saaneet mielipuoleksi ja hän oli jo kolme päivää ollut teillä tietämättömillä. Ja kun hän, Kaarina, seuralaisineen hänet vihdoin löysi kurjissa talonpoikaisrepaleissa puun juurelle kyyristyneenä, tahtoi kuningas kauhusta tuiottavin silmin paeta heitä kaikkia, huudellen epätoivoisella äänellä hyvää enkeliään Kaarinaa, jota hän ei tuntenut.
Mutta tuo Erikin särkynyt ääni toi yhtäkkiä näkyviin toisen kuvan. »Kaarina, Kaarina», kuuli hän Erikin epätoivoisen ja särkyneen äänen, »Kaarina, kuuletko sinä ääntäni, suutele Kustaata minun puolestani!» Niin oli Erik huudellut Vesteråsin linnan ahtaassa vankikomerossa sen jälkeen kun heidät oli vankeutensa viidentenä vuotena toisistaan erotettu. Poloinen Erik, jolle oli uskoteltu, että Kaarina lasten kanssa asuu samassa linnassa, vaikka hän onnensa haaksirikossa oli jo silloin ajautunut Suomen rannoille ja vuodatti kyyneleitään samassa Turunlinnan huoneessa, missä Erik sitä ennen oli vuoden päivät synkkänä astellut. Vasta paljon myöhemmin oli hänelle noista Erikin huudoista kerrottu, mutta silti oli hän usein elävästi kuullut ne milloin levottomassa unessa, milloin myrskyn ulvonnassa syysiltoina ja samalla hän aina oli nähnyt Erikin epätoivoisen katseen sellaisena kuin siellä Odensalan metsässä.
»Kaarina, suutele Kustaata minun puolestani!» Niin, se viskasi näkyviin kuvan hetkestä, jolloin elämän okaat olivat hänen sydämeensä kaikista syvimmälle tunkeneet. Tuskin oli hän lapsineen päässyt asettumaan Turun linnaan, kun sinne saapuivat kruununriistäjän Juhana kuninkaan asiamiehet ottamaan häneltä pois seitsenvuotiasta poikaansa, kruununprinssiksi syntynyttä Kustaata. Mielipuolisuutta lähenevällä epätoivolla oli hän puristanut syliinsä vapisevan pojan, kun kuninkaan kätyrit aikansa houkuteltuaan olivat alkaneet käydä julkeiksi. Kustaa itki ja huusi ja pusertui suonenvetoisesti hänen kaulaansa ja kun hän tainnuksistaan heräsi, oli Kustaa poissa ja hänen kasvojaan silitteli orvoksi jäänyt Sigrid, joka itkien vakuutteli, ettei hän ikinä äidistä luovu.
Malina oli ollut kohtauksessa saapuvilla ja monena pitkänä iltana oli hän yhdessä emäntänsä kanssa, kun puhuttiin maailmalla harhailevasta ja vallanhimoisten setiensä vainoomasta Kustaa prinssistä, kokenut uudelleen saman sydäntä kiertävän tuskan. Sairaan vääntyneistä kasvoista ja kiihkeästä hengityksestä käsitti hän, että kuningattaren mielessä kuvitteli taas tuo hetki. Se pisti niin kummasti vielä vuosikymmenten takaa hänenkin sydämeensä ja hiljaa nyyhkyttäen kätki hän kasvonsa liinaan.
Pihalta kuului kavion kopsetta ja avonaiseen akkunaan ilmestyi voudin pää. Mutta kun Malina ei huomannut häntä eikä kuullut hänen kuiskaustaan, poistui hän ja kohta sen jälkeen aukeni arkihuoneesta kuningattaren makuukammioon johtava ovi ja sisälle astui Kangasalan iäkäs kirkkoherra, Johannes Henrici Agricola. Hän oli vasta vuoden paikkeille ollut Kangasalla, mutta heti alunpitäin oli hänestä tullut Kaarina rouvan isällinen lohduttaja ja ahkera vieras Liuksialassa. Nyt kuningattaren sairauden aikana oli hän yhtä mittaa oleskellut Liuksialassa, kunnes pari päivää sitten, kun sairas oli näyttänyt rupeavan toipumaan, oli lähtenyt kirkolle virkatoimiinsa. Mutta aamulla oli kuningatar sanonut Malinalle, ettei hän enää iltaa näe, ja silloin oli mies ratsain lähetetty hakemaan »isä Johannesta», kuten Kaarina rouva häntä nimitti vanhan katolilaisen tavan mukaan. Ratsurenki ei ollut kuitenkaan tavannut kirkkoherraa kotona, sillä tämä oli lähtenyt käymään Anna rouvan luona Vääksyssä. Sinne oli juuri monien vaiheiden kautta saapunut kirjeitä Novgorodista Anna rouvan mieheltä Hannu Boijelta ja sisarenpojalta Jaakko de la Gardielta, joka suomalaisella sotajoukollaan oli jo vuoden päivät pitänyt Venäjää valtansa alla. Kirjeissä oli ollut uutisia Liuksialan Kaarina rouvallekin ja kirkkoherra oli ollut juuri lähdössä saattamaan niitä asianomaiselle, kun hakemaan lähetetty palvelija saapui häntä kiirehtimään.
Kirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen kätensä sairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat pusertaneet hikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot ja hetken kuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin unesta heräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään. Mutta kuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen ystävänsä sanoi hän raukealla äänellä: