Dominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri lopettanut iltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa, sillä muita kuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa tavallisesti ollut. Taivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta leimahteli monipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin ja riensi nopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän kynttilän ja perhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona puhkesi valtavan jyrinän säestämä rankkasade.
Mutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta ja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa.
Kynttilä valaisi siistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine uudinsänkyineen, astiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine ristiinnaulitunkuvineen. Herra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias mies, joka eli onnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa kanssa. Hänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista oli vaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä molemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä olisi outo luullut sisaruksiksi — seikka, jonka ihmiset sanoivat todistavan heidän avioliittonsa onnellisuutta.
»Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!» sanoi vaimo ja teki ristinmerkin.
»Onkin ollut koko kesän niin tukala helle», huomautti siihen kirkkoherra. »Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene kovin pahasti lakoon.»
»Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut peräkkäin kaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat sateet viljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on, eihän sinua vain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse hakemaan?» keskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas kolkutus.
Kirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä saarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka vettä valuva tukka ulottui harteille.
Se oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.
»Pax tecum, frater!» tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin toivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.
Tultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti hetken ääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi purskahtamaan itkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten viittasi munkki luisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi kirkkoherralta: