Fieandt istui ääneti ja jurona paikallaan, kunnes hänen vaimonsa, joka edellisen kohtauksen aikana oli vetäytynyt huoneen perälle, läheni häntä jälleen ja muistutti, että ruoka jähtyy.
»Mitä sinä arvelet noista hänen viime sanoistaan?» kysyi rouva, kun he olivat asettuneet pöytään.
»Hm, siinä oli liiaksi papillista viisautta, että minä, suora sotilas, voisin sitä omaksua», vastasi Fieandt.
»Mutta olihan se niin selvää mitä hän sanoi ja … elä pahastu siitä, mutta kyllä minä olen siinä asiassa samaa mieltä kuin hänkin.»
»Siis sinäkin!» lausui Fieandt synkästi.
»Sillä tiedätkö, Henrik, minä en puhu yksistään oman elämäni puolesta, jonka minä olen aina valmis uhraamaan sinun rinnallasi, vaan minä olen vastuussa toisestakin elämästä, joka on minussa vasta syttynyt», sanoi rouva punastuen.
Näiden sanojen johdosta joutui Fieandt hämilleen ja keskustelu sammui muutamiin epäselviin sanoihin, joita hän neuvottomuudessaan mutisi. Lopettaen nopeasti ateriansa lähti hän ulos, tehdäkseen vielä kierroksen muureilla.
Aamulla, kohta kun päivä hiukan valkeni, alkoivat tykit tavallisen soittonsa. Se oli jo niin tuttua linnalaisille, että heitä olisi paljoa enemmän hämmästyttänyt, jos päivä olisi hiljaisuudella alkanut.
Kun Fieandt aamusella lähti ensi kierrokselleen muureilla ja tiedusteli vartioilta, oliko yön kuluessa tapahtunut mitään erinomaisempaa, vastasi eräs heistä:
»Minä luulen, että vihollisten leiriin aamuyöstä saapui apujoukko. Kun kuu oli jo laskenut, en voinut niin tarkoin laskea sen suuruutta, mutta summittaisesti ottaen täytyi sen olla ainakin tuhannen miehen suuruinen.»