Toiset vartiat vahvistivat tämän havainnon. Sitä paitsi saattoi nyt selvästi huomata, että venäläisten kesken vallitsi tavallista vilkkaampi hyörinä ja että tekeillä oli joukko uusia lumimajoja. Ei siis epäilystäkään, että he olivat saaneet lisäväkeä. Nämä eivät tietysti olleet saapuneet aivan tyhjin käsin, vaan tuoneet muassaan joukon muona- ja ampuma varoja.
Tämä oli paha pettymys Fieandtille. Hän oli toivonut venäläisten leirissä raivoavan taudin ajavan heidät piankin matkoihinsa. Mutta nyt he joka tapauksessa kestäisivät kauemmin kuin linnan puolustajat.
Synkkänä ja äreänä toimi hän koko päivän muureilla kanuunain ääressä ja yöksi suunnitteli hän taas uloshyökkäystä. Hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa, että hänen päätöksensä linnan ilmaan räjähyttämisestä oli hänen vaimonsa ilmotuksen johdosta ruvennut horjumaan. Tietoisuus siitä, että hänellä oli perillinen odotettavissa, täytti väkisinkin hänen mielensä omituisilla, elämää suosivilla tunteilla.
Ammuntaa jatkui myöhään illalla loimottavien revontulten valossa. Kolmenkymmenen miehen etunenässä hiipi Fieandt takaportista ulos ja toisten pitäessä muureilla tulta vireillä teki hän kiertoteitä myöten hyökkäyksen vihollisten leiriin. Taistelu oli ankara ja askel askeleelta täytyi Fieandtin pienine joukkoineen peräytyä kymmenkertaisen vihollisen edestä, pääsemättä lähellekään muonavarastoja, joista hän oli toivonut voivansa osan kaapata mukaansa. Hän menetti useita miehiä ja sai itsekin pari vähäisempää haavaa, mutta pääsi kuitenkin onnellisesti takaisin linnaan. Portit jymähtivät heidän takanaan kiinni, sitten vaikenivat vähitellen tykit muureilla ja yksinään ärjyi taas Ämmä revontulista loimuavan taivaan alla.
Fieandt istui jälleen pesävalkean ääressä huoneessaan. Sidottuaan hänen haavansa kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa ja lausui nyyhkyttävällä äänellä:
»Mitä hyödyttää tämä enää, sillä muutaman päivän perästä loppuu meiltä syötävä. Kohta minulla ei ole enää sydäntä mennä tuonne pakolaisten puolelle, sillä niin suuri on siellä kurjuus. Miksi et voi jättää tätä hyödytöntä vastarintaa, jos kenraali Tshekin vain tarjoaa kunnolliset antautumisehdot?»
»Jos hän tarjoaa, siinäpä se!» lausui Fieandt.
Nämä lyhyet sanat olivat kuitenkin omiaan ilahuttamaan rouvaa, sillä hän huomasi niistä, että hänen miehensä ei puhunut linnan räjähyttämisestä, vaan saattoi ajatella jo antautumista. Iloissaan painautui hän häntä lähemmäs ja silloin tunsi Fieandt ensi kerran uuden ihmisalun liikahtelevan äitinsä povessa. Hänen mielensä valtasi harvinainen hellyys, elämä veti häntä voimakkaasti puoleensa ja kietoen kätensä vaimonsa ympärille lausui hän:
»Saammehan nähdä, suostuuko vihollinen antamaan meille kunnolliset ehdot.»
Hänen olisi nyt tullut lähestyä rovasti Cajanusta, mutta se oli hänelle kovin työlästä. Seuraavana päivänä tarjoutui siihen kuitenkin hyvä tilaisuus. Hän kohtasi linnanpihalla rovastin, joka pysähdytti hänet ja pyysi lupaa saada valkoisen lipun suojassa mennä kenraali Tshekinin luo tiedustelemaan, saisivatko aseettomat lähteä turvallisesti linnasta.