HERRA HALLMAN (istuutuen äskeiselle paikalleen). Kas, mamma, eikö sinun mielikuvituksesi taaskaan jaksanut pitemmälle lentää. Takertui minun sikarinpätkääni!
ROUVA HALLMAN. Mutta, Eemil hyvä, tiedäthän, että sinun sydänvikasi saa minut aina niin levottomaksi.
HERRA HALLMAN. Turhia, Katri. Sydämeni saa luvan kestää, ja se kestää. Pääsemättömissähän täällä ihminen olisi, jos joka asiassa alistuisi lääkärien sääntöihin. Ja muutoin — tuo ihmissydän on varsin omituinen kapine. Ei sitä sikarinpoltto ja sen semmoiset ulkonaiset seikat tärvele, vaan epätoivo. Kun miehellä ovat perspektiivit tukossa, kärsii siitä sydän. Niin oli minun laitani silloin romahduksen aikana, mutta kohta kun uudet suunnitelmat — ja tämä keksintö ennen kaikkea — avasivat eteeni uusia näköaloja, helpotti sydämeni. Se on kiinteässä yhteydessä tehtaani kanssa ja saatpa nähdä, kun tehdas alkaa jälleen käydä, silloin alkaa sydämenikin toimia säännöllisesti. Saada asiat luistamaan, se se on parasta sydänvian lääkettä. (Kelloonsa katsoen) Mutta missä Anna on?
ROUVA HALLMAN. Kaarlo meni järvelle uutta venettään koettelemaan ja pyysi Annaa hiukan kanssaan soutelemaan. Pian hän palaa, kun postiaikakin on kohta käsissä.
HERRA HALLMAN. Kaarlo ja Anna, hm. Luuletko heistä lopultakin tulevan parin.
ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka sinä sellaista kysytkään? Ovathan he jo kihloissa.
HERRA HALLMAN. Niin kyllä, niin kyllä. Kerran näet vain juolahti mieleeni, että he eivät ehkä oikein sovellu toisilleen.
ROUVA HALLMAN. Sepä ihmeellistä! Ja minusta he sopivat niin hyvin toisilleen. Onhan Kaarlo kaikin puolin mallikelpoinen mies.
HERRA HALLMAN. Siinäpä se juuri onkin. Hän on minusta aivan liian mallikelpoinen — ja Anna taas miltei liian itsenäinen luonne.
ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua nyt ollenkaan. Voiko ihminen koskaan olla liian mallikelpoinen?