HERRA HALLMAN. Kyllä toisinaan. Ja sellainen mallikelpoisuus tekee ihmisen itsekylläiseksi.
ROUVA HALLMAN. Mutta Kaarlo ei minusta vaikuta ollenkaan sellaiselta.
Ja toisekseen, mistä luulisit meille paremmankaan vävypojan tulevan?
HERRA HALLMAN. Paremman, hm. Tarkoitat, että meidän asemaamme joutuneiden on oltava kiitollisia, kun perheeseen saadaan tuollainen mallikelpoinen, hyvissä varoissa oleva apteekkari.
ROUVA HALLMAN. Mutta pappa — kylläpä sinä olet nyt kummallinen! Minä olen Annan puolesta ollut niin iloinen ja luullut aina, ettei sinullakaan ole asiasta muuta kuin hyvää sanottavana.
HERRA HALLMAN. No, enhän minäkään sentään tahdo siitä mitään pahaa sanoa. Minusta on vain tuon tulevan vävypojan käytös tuntunut hieman siltä kuin tahtoisi hän sanoa, että se on huomattava armonosoitus hänen puoleltaan, kun hän liittyy perheeseemme.
ROUVA HALLMAN. Luvalla sanoen, Eemil, se on sinun omaa epäluuloasi.
Minä puolestani en ole kertaakaan mitään sellaista huomannut.
HERRA HALLMAN. Voipa olla. Muutoin, vaikka Kaarlo onkin niitä miehiä, jotka aineellisille seikoille antavat paljon suuremman arvon kuin henkisille ominaisuuksille, niin ei hänestä kuitenkaan voi väittää, että hän rahojen vuoksi on tytärtämme kosinut. Annan perinnöttömyys, niin ideaaliseen valoon kuin se hänen tulevan avioliittonsa asettaakin, on minua sentään usein vaivannut.
ROUVA HALLMAN. Se on sinussa, Eemil, vain sitä vanhaa ylpeyttä. Eikähän
Annan sitäpaitsi tarvitse ihan tyhjänä miehelään mennä.
HERRA HALLMAN. Tarkoitatko sitä kumminlahjaa johon minä hänen ensimäisenä nimipäivänään lisäsin toisen puolen?
ROUVA HALLMAN. Sitä juuri.