ANNA. Pappa parka ahertaa niin ahkerasti sen keksintönsä kimpussa.
Mutta varmaankin hän on onnellinen omassa mielikuvamaailmassaan.
ROUVA HALLMAN. Tiedätkö, hän on saanut nyt työnsä valmiiksi ja lähettää paperit Reinolle teollisuushallitukseen toimitettavaksi.
ANNA (vilkastuen). Niinkö? Mitä te, mamma, luulette siitä keksinnöstä?
ROUVA HALLMAN. Hm, minä niin vähän ymmärrän niistä asioista. Kovin fantastiselta se vain vaikuttaa, koko tuo papan homma. Ajattele, hän luulee keksineensä sellaisen koneen, joka valmistaa — kuinka se nyt olikaan — niin, taisi olla kaksinkertaisen määrän nauloja samassa ajassa ja oliko se myös samalla voimalla kuin tähän asti käytetyt koneet. Ja sitten hän kuvittelee panevansa sen entisen tehtaansa uudelleen käyntiin.
ANNA. Mutta sehän olisi suuremmoista! Ja miksei se voisi olla mahdollista? Pappa on kyllä aika fantasti, mutta — eivätkö ne juuri fantastit saa aina jotakin uutta aikaan? Äskettäinhän minä luin jostakin, että se on mielikuvitus, joka maailmaa hallitsee. — Mutta, mutta — sen toteuttamiseen tarvitaan rahaa, paljon rahaa ja kuinka pappa konkurssintehneenä voi sitä hankkia?
ROUVA HALLMAN. Hän uskoo Reinon sen kaiken panevan toimeen.
ANNA. Reinon! Sitä tietä ei asiasta varmastikaan mitään tule.
ROUVA HALLMAN (huoaten). Niin, niin. Jumala tiennee, mitä siitä Reinon asiastakin lopuksi tulee. Tiedätkö, minä koetin pappaa äsken valmistella, kuten me kerran sovimme, mutta pitkälle ei minulla ollut sydäntä mennä. Ja nyt on pappa saanut päähänsä, että Reino aikoo meille iloista yllätystä tulemalla piakkoin valmiina insinöörinä kotiin.
ANNA. Pappa poloinen! Kerran täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi ja — kuinka kestää hänen sydämensä sen?
ROUVA HALLMAN. Minua ihan kauhistaa sitä ajatellessani. Mutta — ehkä
Reinon asiat eivät sittekään ole niin huonosti kuin me kuvittelemme.