HERRA HALLMAN. Todellakin, kun katson silmiisi, niin minun täytyy uskoa. (Äkillisen innostuksen puuskassa) Hurraa, mamma, katsopas, tässä on kaksi, jotka ovat liittoutuneet maailmaa valloittamaan.
ANNA (isäänsä syleillen). Niin, pappa, me pudistamme kahleet päältämme ja valloitamme uuden tulevaisuuden. — Mutta nyt minun täytyy ihan juoksujalkaa rientää konttoriin. Näkemiin, pappa! Näkemiin, mamma!
(Menee etehiseen).
ROUVA HALLMAN (Annan jälkeen). Tulethan konttorista suoraan päivälliselle?
ANNA (etehisestä). Kyllä, mamma.
HERRA HALLMAN. Ollapa että tuo Anna olisi syntynyt pojaksi.
ROUVA HALLMAN. Hänhän onkin niin sinuun — samoinkuin Reino on minuun.
HERRA HALLMAN. Niin kyllä, mamma, mutta miksi silti todeta se niin surullisesti. Mieshän Reinokin on. — Mutta lähdenpä hiukan ulkoilmasta nauttimaan. Tunnenkin jalkani taas niin keveiksi kuin parinkymmenen vuotiaana. Mutta tuonne puutarhaan vain. Pitemmät kävelyretkeni alkavat sitten, kun (kädellään mahtavan kaaren huitaisten) tehtaani yllä vaappuu taas mahtava savupilvi ja remmien viuhina kutsuu työhön ja toimintaan. Ymmärräthän, mamma?
(Menee vasemmalle).
ROUVA HALLMAN (yksinään, nojaa päänsä käteen). Hyvä Jumala, jos olisin edes selvillä siitä, iloita vai itkeäkö minun tällä haavaa tulisi.