ANNA (ikäänkuin kokoon painuen). Niin, naimisiin — ah!
ROUVA HALLMAN (katsoo häneen pelästyneenä ja yrittää sanomaan jotakin, kun oikealta kuuluu tuolin siirtäminen ja muuta liikettä.). Hst, pappa on saanut kirjeensä valmiiksi. Kuule, Reinon asiasta ei papalle puhuta vielä mitään. Meidän täytyy häntä yhteisvoimin ensin hiljalleen valmistaa — jahka nyt Selmaltakin saapuu vastaus.
HERRA HALLMAN (kädessään isoon kuoreen suljettu kirje tulee oikealta). Vielähän täällä Anna toki on. Innostuin kirjoittamaan pojalle vähän pitempään. Se veitikka on selvästikin päättänyt valmistaa meille yllätyksen ja sen johdosta en malttanut olla hieman leikkiä laskematta, tietysti noin vain vihjaillen. (Ojentaen Annalle kirjeen). On kai parasta lähettää se vakuutettuna, sillä tiedäpäs, tyttöseni, että sen kuoren sisällä lepää kokonainen pääoma — pääoma, jonka suuruutta on mahdoton osapuilleenkaan määritellä.
ANNA (jonka kasvoja jälleen kirkastaa innostuksen hohde, nousee ja lähestyy herra Hallmania). Tiedättekö, pappa, minä olen niin, niin iloinen tästä teidän suuresta keksinnöstänne.
HERRA HALLMAN (liikutettuna Annan tukkaa silittäen). Niinkö, lapseni?
ANNA. Ja tiedättekö, pappa, minä tahdon myös olla siinä mukana.
HERRA HALLMAN. Mukana missä?
ANNA. Vanhaa tehdastamme uudelleen pystyyn panemassa.
HERRA HALLMAN. Sinä?
ANNA. Minä niin! Ettekö usko minun siinä johonkin pystyvän?