ANNA. Eikö ihminen sitten Sohvin mielestä muuta tarvitsekaan kuin rikkautta tunteakseen elämänsä keveäksi ja onnelliseksi?
SOHVI. Johan nyt toki. (Huoaten) Niin, niin, harvatpa ne rikkaistakaan taitavat tuntea itsensä täysin onnellisiksi. Aina on jotakin surtavaa ja kaivattavaa. Yksinäisten ei ole hyvä olla yksin ja niiltäkin, jotka ovat toisensa löytäneet, puuttuu aina jotakin.
ANNA. Mutta Sohvihan ei kaipaa mitään. Vai kaipaatteko?
SOHVI (alakuloisesti hymähtäen). Enköhän tuota minäkin liene samaa maata kuin muutkin ihmiset — tällainen rämppäjalka kuin olenkin.
ANNA. Mutta Sohvi ei ole välittänyt mennä miehelään.
SOHVI. Hm, kun ei liioin ole ollut miehelään kysyjääkään — aikanansa.
ANNA. Sohvi ei siis pidä minään totena sitä Mäkelän kosintaa?
SOHVI. Mitäs siitä — sellaisesta rahakosinnasta.
ANNA (lämpimästi). Tiedättekö, Sohvi, tulin äsken tänne konttoriin tullessani sitä ajatelleeksi. Suutari Mäkelän tuvan sivu kulkiessani katsahdin siitä matalasta ikkunasta sisälle. Siellä istui suutari nelikollaan kengänpohjaa naputellen, kalju päälakensa ikkunaa kohti kumarruksissa. Taampana istui jakkaralla pikku Hilda ja luki jotakin kirjaa, kaiketi aapista. Tuo pikku tyttö letinnykeröineen ja isä paljaine päälakineen vaikuttivat niin orvoilta ja ikäänkuin jotain odottavilta. Silloin juolahti mieleeni, että ehkäpä Mäkelä Sohvia kosiessaan ei ajatellutkaan rahaa, ainakaan yksinomaan.
SOHVI (on puhjennut nyyhkytyksiin).