ANNA (lähestyen hämillään Sohvia). Mutta, Sohvi kulta, en suinkaan minä vain loukannut teitä?
SOHVI. Eihän nyt toki. Minä vain … kun te niin liikuttavasti sen kuvasitte… Niin, niin, miksenkäs minä voi sitä neidille sanoa, Anna-neitihän ymmärtää aina niin hyvin meikäläistäkin. Niin, sitä minä vain, että jos Mäkelä olisi ajoissa arvannut, niin ei hänen pikku Hildansa olisi nyt orpo. Kun Mäkelinskä-vainaja — sehän oli minun entisiä palveluskumppaneitani niinkuin neiti tietää — sairasti kuolintautiaan, sanoi hän kerran minulle, kun olin häntä katsomassa, että Sohvistahan se tuleekin äiti pikku Hildalle, kun minusta aika jättää. No niin, en minä tietystikään Mäkelälle itseäni kaupannut, mutta kyllä hän tiesi, että minä olisin tullut. Mutta ei, hänellä oli silloin muita ja parempia mielessä. Sitten vasta, kun hän sattumalta oli saanut tietää, että minulla on pikkusen säästöjä, alkoi hän kuin tulta pohtaen minua piirittää. Mutta jopahan minä sitten enää! Sen verran minussakin ylpeyttä on. Kun en minä kerran ihmisenä kelvannut, niin eikö se silloin joutanut siihen loppuakin?
ANNA. Niin kyllä, Sohvi on siinä ihan oikeassa. Mutta harvatpa ovat niin lujia ja rehellisiä itseään kohtaan.
SOHVI. Voi, minäkin tiedän monta, jotka käyttävät jos mitä syöttinä miehelään päästäkseen. Ihan hävettääkin sellaista ajatella. Ei, jollei ihminen kelpaa ihmisenä, sellaisena kuin on, niin parempi ilman ja yksinään. Ei siitä oikeata onnea seuraa, jos syöteillä itsensä naimisiin keinottelee. Semmoinen usko ja käsitys minulla on. — Mutta täytyy joutua jo kotiaskareihin. (Pistää kokoon käärimänsä esiliinan kainaloon, ottaa vesisankon ja harjan sekä varustautuu lähtemään). Tulin tässä siitä Mäkelän kosimajutusta puhuneeksi enemmänkin kuin tarve olisi ollut, mutta kyllähän minä tiedän, ettei Anna-neiti sitä mihinkään levitä.
(Menee oikealle).
ANNA (ajatuksissaan). Sohvi on ollut uskollinen itselleen eikä hänen varmaankaan tarvitse sitä katua. (Postiluukulle on ilmestynyt muuan poika. Anna ojentaa hänelle tukun sanomalehtiä minkä jälkeen hän palaa pöydän ääreen ja ottaa käteensä äskeiset kirjeet.). Siinä on Reinolta papalle ja tämä toinen on siis Selmalta. Kuinka minua pelottaa sitä avata! Mutta totuutta on paras katsoa suoraan silmiin. (Leikkaa päättävästi kirjeen auki, istuutuu ja alkaa lukea. Hetken kuluttua hän laskee kirjeen pöydälle ja purskahtaa itkuun.). Voi hyvä Jumala sentään! (Oikeanpuoleiselle ovelle koputetaan, jolloin Anna kuivaa nopeasti kyyneleensä ja piilottaa kirjeen papereiden alle.). Sisään! (Rouva Hallman, yksinkertaiseen tummaan hattuun puettuna, astuu sisään) Kas, mammako se oli!
ROUVA HALLMAN. Minä tulin niin levottomaksi, kun sinä arvelit tänään saavasi Selmalta sen kirjeen. Kun minulla oli samalla pappilaan asiaa, niin pistäysin kuulemaan. — No, tuliko kirjettä?
ANNA. Parempi, mamma, ettette kysyisikään.
ROUVA HALLMAN. Se on siis tullut. Ja kuule, sinähän olet itkenyt! Mitä herran tähden se sisältää?
ANNA. Rauhoittukaa, mamma! Meidän täytyy koota kaikki kylmäverisyytemme ja viisautemme. Tulkaa tänne istumaan.