(Siirtyvät, Annalla kädessään kirje, sohvapöydän ääreen.).
ROUVA HALLMAN. Asiat ovat siis niinkuin sinä olet peljännytkin?
ANNA. Niin ovat, sen pahempi.
ROUVA HALLMAN (eteensä tuijottaen). Pappa poloinen! Hän odottaa niin kiihkeästi Reinoa kotiin.
ANNA. Tämän aamun postissa tuli Reinolta papalle kirje.
(Nousee ja ottaa postipöydän nurkalta sanomalehtien joukosta kirjeen.).
ROUVA HALLMAN. Mutta mitähän se mahtaa sisältää? Ja uskaltaako sitä antaa papalle? Kuule, Anna, eiköhän olisi parasta, että kaiken varalta tarkastaisimme sen ensin täällä? Papan sydämen tila on jo sellainen, ettei se siedä enää mitään järkytyksiä.
ANNA. Ajattelin äsken itsekin samaa. (Kirjettä silmäillen). Tämän voisi kyllä helposti avata. (Ottaa pöydältä paperiveitsen, mutta hetken emmittyään laskee sen takaisin.). Mutta ei! Toiselle osoitetun kirjeen avaaminen, vaikkapa sitten kuinka hyvässä tarkoituksessa, on niin vastenmielistä. Saakoon pappa sen sellaisenaan. Eikö teistäkin, mamma, ole niin parasta?
ROUVA HALLMAN. Mutta jos se sisältää esimerkiksi tunnustuksen, niin — se on surman isku papalle.
ANNA. En usko sen vielä sellaista sisältävän, vaan Reino koettaa siinä entiseen tapaansa kauniin sanoin asioitansa selitellä. Ja toisekseen — emmehän totuutta voi iankaiken papaltakaan peittää.