ROUVA HALLMAN (syvään huoaten). Niin, niin, herra nähköön! En ymmärrä, miten tässä olisi viisainta menetellä. — Kaamealta tuntuu, jos pappa yhdellä iskulla saa kaiken tietää. — Ei, ei, meidän on vähitellen häntä siihen valmistettava. — Vaikka pelkään, että totuuden paljastaminen siinäkin tapauksessa merkitsee hänen kuolemaansa. Ja ajatella, jos tuo kirje jo sisältäisi sen, siis toisin sanoin papan kuoleman. Minua ihan puistattaa. (Postiluukun taakse ilmestyy poikanen, joka pyytää nimismiehen postia, minkä jälkeen poikanen poistuu). Ei kai se vain kuullut meidän keskusteluamme?
ANNA. Ei, sillä hän tuli ulko-ovesta suoraan luukulle. — Niin, tuo kirje! Mutta mitä tehdä? Onhan tämä nykyinen tilannekin piinallinen. Määräänsä pitemmälle emme asiain salaamisessa voi mennä. Joskus on papan kuitenkin saatava se kaikessa alastomuudessaan tietää. Ajatelkaahan, mamma, sekin mahdollisuus on olemassa, että jos me pitkitämme totuuden salaamista, voi pappa sattumalta vallan vierailta ihmisiltä kuulla asianlaidan. Olen ollut jo huomaavinani, että yksi ja toinen täälläkin tietää, millä jälillä Reino on.
ROUVA HALLMAN. Mutta minähän en vielä tarkemmin kuullutkaan, mitä siinä
Selman kirjeessä kerrotaan. Ehkäpä luet sen minulle.
ANNA (Ottaa kirjeen kuoresta ja hetkisen sitä ääneti silmäiltyään lukee.). "Olen nyt pyyntösi mukaan ottanut veljesi elämästä niin tarkan selvän kuin suinkin olen voinut. Vaikea minun on sinulle paljastaa sitä, mitä olen tietooni saanut." (Keskeyttää lukemisen ja käy luukusta silmäämässä etuhuoneeseen, minkä jälkeen palaa paikalleen ja jatkaa lukemista.) "Mutta kun omantunnon nimessä velvoitat minun puhumaan totta, niin tahdon sen tehdä. Kuule siis: veli poloisesi on kaikesta päättäen deekiksellä, ainakin tällä haavaa. Mikäli eräiltä hänen entisiltä luokkatovereiltaan sain kuulla, ei hän ole ainakaan pariin vuoteen polyteekin ovea avannut, vaan elellyt yksinomaan kapakkamaailmassa. Velkoja ja vippauksia hänellä kuuluu olevan joka puolelle. Itse en ole häntä pitkiin aikoihin edes vilahdukselta nähnyt. Kuuluu muuten, kuten tavallista on tuollaisissa tapauksissa, välttelevän entisiä tovereitaan ja yleensä parempain ihmisten seuraa." (Kirjettä kädessään käännellen ja lopuksi kuoreen pistäen.) Siinä olikin kaikki se, mikä tässä kirjeessä erikoisesti Reinoa koskee.
ROUVA HALLMAN (nyyhkyttäen ja vieden nenäliinan silmilleen). Siis niin pitkällä jo! — Voi hyvä Jumala! (Kyyneleensä kuivaten) Mutta mitä meidän on tehtävä, Anna? Sillä totta kai tässä jotakin täytyy yrittää.
ANNA. Niin, mamma, jotakin meidän on tehtävä. Kuulkaahan, jos minä hankkisin viikoksi sijaisen ja matkustaisin Helsinkiin? Kirjeillä häneen ei kuitenkaan voi enää mitään vaikuttaa.
ROUVA HALLMAN (äkkiä vilkastuen). Se meidän on tehtävä! Todellakin! Ehkäpä hyvinkin saamme hänet vielä pelastetuksi. Onhan hän niin lahjakas ja voi pian ottaa menetetyn takaisin, jos tahtoo.
ANNA. Jos tahtoo — niin, siinäpä se onkin. Tahtoa siinä tarvitaankin enemmän kuin lahjoja, mutta siinä juuri onkin Reinon heikkous.
ROUVA HALLMAN (huoaten). Hän on aivan kuin eno-vainajansa. Se minuun tässä pahimmin koskeekin, että ne ovat Reinossa juuri minun puoleltani perittyjä ominaisuuksia, jotka hänet hunningolle saattavat. Sinä, Anna, olet enemmän isääsi.
ANNA. Mutta, mamma, puuttuu nyt vielä, että te alatte tästä kaikesta itseänne syyttää! Kuka siitä on selvillä, mistä mitkin ihmisen ominaisuudet periytyvät?