ROUVA HALLMAN. Mutta en pääse mihinkään siitä, että Reino kaikessa muistuttaa niin minun veli-vainajaani, josta myöskin niin paljon toivottiin, mutta joka petti kaikki toiveet. Ja kuinka me kaikki olemme Reinoa hellineet! Aivan niinkuin veljeäni aikoinaan.
ANNA. Niin, sellaisia tavallisesti rakastetaankin enemmän kuin muita.
Ja ehkäpä se heidät juuri turmioon johtaakin.
ROUVA HALLMAN. Rakkausko? Voisiko rakkaus jotakin pahaa saada aikaan.
ANNA. Tarkoitan liiallista, hemmottelevaa rakkautta.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin — en tiedä, kuinka lie. Järkeni on aivankuin pysähtynyt. (Äänettömyys) Mutta se sinun Helsinkiin menosi — se meidän kuitenkin täytyy toteuttaa. Hinnalla millä hyvänsä meidän on saatava Reinon elämä toiselle tolalle. — Mistähän me nyt nopeimmin saisimme sinulle sijaisen?
ANNA. Sitä ennen meidän on kuitenkin otettava selville, onko Reino enää Helsingissä vai ei. Hän on voinut jo laittautua jonnekin maaseudulle, kuten viime kevännäkin. Luulen, että saamme tietää sen tuosta papan kirjeestä.
ROUVA HALLMAN. Niin, se papan kirje. Kuule, vie sinä se papalle, minä en tunne siihen tällä kertaa kykeneväni. Sitä paitsi minun on nyt mentävä pappilaan. Sieltä palatessani saan sitten sinulta kuulla, mitä se sisältää. — Menet kai heti postitunnin päätyttyä kotiin?
ANNA. Kyllä. Muuten — (keskeyttää ja astuu nopeasti äitinsä luo, syleillen häntä). Rakas mamma, koettakaa tyyntyä. Minä teen tässä asiassa kaikkeni. Me olemme kuin haaksirikkoisia, mutta minä tunnen itsessäni, että me pääsemme vielä rannalle. Ennen kaikkea, mamma, älkää antako sivullisten aavistaa mitään meidän asioistamme.
ROUVA HALLMAN. Anna kulta! Jospa Reinolla olisi sinun luonteesi! Mutta nyt minun täytyy mennä.
ANNA. Vielä yksi asia, mamma! — Te sanoitte Kaarlolle kerran maininneenne siitä minun pankkitalletuksestani. Sanokaapas, tapahtuiko se ennen kuin Kaarlo minua julkisesti kosi?