ROUVA HALLMAN. Mutta Anna! Niinkö sinä olet tuon pikku seikan sydämellesi ottanut?
ANNA. Se — se vain tässä muuten juolahti mieleeni. Muistatteko, mamma, oliko se ennen hänen kosintaansa?
ROUVA HALLMAN. Muistaakseni se oli ennen. (Vaitiolo) Mutta ethän sinä nyt toki tuolle seikalle mitään merkitystä pane?
ANNA. Hm, ainakaan teidän, mamma, ei tarvitse mitään pahaa peljätä siitä seuraavan.
ROUVA HALLMAN (katsoen hetken ääneti Annaa). Minä tahtoisin myös, Anna, kysyä sinulta jotakin.
ANNA. Mitä niin, mamma?
ROUVA HALLMAN. Mutta sinä et saa loukkaantua, Anna, etkä kiihtyä.
ANNA (levotonna). Mitä ihmeessä te sitten tahdotte tietää?
ROUVA HALLMAN. Sinun käytöksesi, Anna, on viime aikoina tuntuvasti muuttunut. Entinen tyyni iloisuutesi on poissa. Mistä tämä johtuu?
ANNA (yhä levottomampana). Mutta kyselettepäs te kummallisia, mamma! Kuinka minä voisin sen tietää? Taikka — jos minussa jotain muutosta on tapahtunut, niin kai sen on aiheuttanut tuo Reinon kohta.