ROUVA HALLMAN. Ei, ei, siitä se yksistään ei ole. Sinä tiedät, että äidin silmä on eräissä asioissa hyvin tarkkanäköinen.
ANNA (tavattoman jännityksen vallassa). No, ja sitten?
(Äiti ja tytär tuijottavat hetkisen toisiaan ääneti
ja suurin silmin).
ROUVA HALLMAN (melkein kuiskaten). Etteivät sinun asiasi, Anna, ole vain niin, että — että sinun ja Kaarlon on syytä jouduttaa häitä?
ANNA (kalpeana). Mutta mamma!
ROUVA HALLMAN. Suo anteeksi, Anna, jos erehdyn. Mutta — jos olen oikeassa, niin sinun on parasta puhua asiasta tyynesti Kaarlon kanssa. Ja minussa sinä tapaat aina ymmärtäväisen äidinsydämen. Mutta nyt minun täytyy mennä. Näkemiin, Anna!
(Menee oikealle).
ANNA (tuijottaen rouva Hallmanin jälkeen ja painaen kädellä rintaansa.). Hyvä Jumala! Että hän siis on sen jo huomannut!
(Postiluukulle ilmestyy mies, kädessään kirje. Kun Anna ei huomaa häntä, rykäisee mies ja naputtaa sormellaan luukkuun. Anna säpsähtää, havahtuu ja menee luukulle. Mies ojentaa hänelle kirjoihin vietävän kirjeen. Anna varustaa kirjeen merkeillä, kirjoittaa ja leimaa kuitin, tehden kaikki koneellisesti ja pysähtyen aina väliin eteensä tuijottamaan. Saatuaan kuitin ja maksettuaan poistuu mies ja Anna palaa pöydän luo, istuutuu ja selailee papereita sekä asettuu sitten käsi poskella eteensä tuijottamaan.).
HERRA EKMAN (ilmestyy luukulle ja katsoo hetkisen hymyillen Annaa, joka ei häntä huomaa). Mitä, uinahtanutko?