HERRA HALLMAN (iloisesti). Entinen tehtaani oli olevinaan täydessä käynnissä. Suuri höyrykone puhkui, remmit vonkuivat ja laklattivat, uudet patenttikoneet olivat paikoillaan ja nauloja, kirkkaita kuin hopeapuikot, tuli ihan satamalla. Minua alkoi jo suorastaan pelottaa se vauhti ja jylinä, ja olin juuri antamaisillani käskyn seisauttaa koneet, kun vauhtipyörä samassa hirveällä ryskeellä hajosi tuhannen pirstaleiksi. Siihen minä heräsin ja olin vähällä pudota vuoteesta.
ROUVA HALLMAN (katsahtaen pikaisesti Annaan). Se päättyi siis onnettomasti.
HERRA HALLMAN. Uni, niin. Mutta unethan tietävät aina päinvastaista. Mikä unissa särkyy, se todellisuudessa eheytyy. Saattepa nähdä, se pyörii vielä ja ennen pitkää. (Tarttuu sanomalehteen) Mitä uutta sanomalehdet tietävät?
ANNA. En ole ehtinyt niitä vielä katsoa.
(Herra Hallman syventyy sanomalehteä tarkastelemaan).
ROUVA HALLMAN (Annalle). Varmaankin Kaarlo tulee pian täällä käymään.
— Mitäpäs jos iltapäivällä menisimme kaikki järvelle.
ANNA. Ei, ei — minulla ei ole sinne vähintäkään halua.
HERRA HALLMAN (pudottaa, ankaran mielenliikutuksen vallassa, sanomalehden kädestään). Mitä — mitä herran nimessä tuo merkitsee?
ROUVA HALLMAN JA ANNA (säikähtyneinä). Mitä? Mitä siinä on?
HERRA HALLMAN (nostaen vapisevin käsin sanomalehden uudestaan eteensä, änkyttäen). Patentti nau — naulakoneen keksinnöstä. Mutta tuo nimi? Katsopas sinä, Anna, näenkö minä oikein.