ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta siitä huolimatta tämä on kuin elämistä miinan päällä, joka voi räjähtää milloin hyvänsä. Usein tulee tätä yhtä ja samaa asiaa seuloessani mieleen ajatus, että olisi onnellisinta, kun Herra ajoissa korjaisi papan pois. Vaikka kauhea on sellainenkin toivomus! (Äänettömyys). Ja sinäkin olet nyt menettänyt viimeistä myöten säästösi. Eiköhän olisi ollut viisaampaa järjestää se asia jotenkin toisin?
ANNA. Mamma rakas, siinä ei ollut muuta mahdollisuutta. Ellen minä olisi velkakirjaa lunastanut, olisi se peritty takausmiehiltä ja sitä minun kunniantuntoni ei sallinut.
ROUVA HALLMAN. Niin, en ymmärrä, mikä siinä ja mikä tässä yleensäkin olisi viisainta. (Äänettömyys) Pappakin tuntuu siellä jo heränneen.
ANNA. Mutta mikä papan nyt on uneen saanut? Eihän hän ennen ole juuri koskaan päivällä nukkunut.
ROUVA HALLMAN. Hän oli koko yön niin levoton eikä nukkunut ollenkaan.
Hänen sydämen tilansa on viime päivinä huomattavasti heikontunut.
ANNA (ottaen kirjeen pöydältä). Tästä emme luonnollisesti puhu papalle mitään.
(Menee kirje kädessään ruokasaliin, josta hän kohta palaa.
Samassa tulee herra Hallman oikealta).
HERRA HALLMAN (silmiään hieroen). Nukuin niin makeasti, etten sellaista muista vuosikausiin ja sitten näin niin selkeätä unta, että herättyäni kului ainakin viisi minuuttia, ennenkuin kykenin toden unesta eroittamaan.
(Kaikki kolme istuutuvat pöydän ääreen).
ROUVA HALLMAN. No, ja minkälaista unta sinä näit?