HERRA EKMAN (hämillään). Hm, Hm! (Kiusallinen äänettömyys) Anna, sinähän tiedät, että minulla on Helsingissä vanha, varakas täti, jolta minä sain rahat tätä velkajuttua varten — ja myöskin erääseen toiseen tarkoitukseen, jonka kyllä pian saat tietää. Tätini on tuollainen koko lailla vanhanaikainen aristokraatti ja, niin, ymmärräthän sinä, Anna, tuollaiset vanhat, rikkaat tädit, niillä on aina jäykät periaatteensa ja — ja tämä tätini — (vaikenee hämillään).
ANNA (kalpeana ja jäykistyneenä). Ymmärrän. Tämä tätisi ei siis hyväksy tulevan perillisensä aikomaa avioliittoa.
HERRA EKMAN. Niin — valitettavasti. Tuollaiset tädit — sinä ymmärrät, ovat niin itsepintaisia. Vaivoin sain häneltä tarvitsemani rahasumman ja tulevaan perintööni nähden hän viittaili — mutta se sikseen. Sinä tiedät, Anna, että minä olen aina tahtonut pysyä kunnian ja velvollisuuksien miehenä ja —
ANNA (keskeyttäen). Mutta nyt, kuten kuulit, sinua eivät mitkään velvollisuudet minuun sido.
HERRA EKMAN. Hm, hm! Minä toivoisin, että me voisimme keskustella tästä asiasta tyynesti ja järkevästi.
(Oikealta kuuluu tuolin kolinaa.).
ANNA. Pappa saapuu toisen kerran keskeyttämään meidän välinselvittelyämme. Mutta jos sinulla on aikaa tulla iltapäivällä postikonttoriin, niin päätämme sen lopullisesti siellä.
(Nousee; samassa tulee herra Hallman oikealta. Anna poistuu vasemmalle, jonne johtava ovi koko ajan avoinna.).
HERRA HALLMAN. Kas, Kaarlo! Sinä olet kuulema ollut Helsingissä.
(Tervehtivät ja istuutuvat.).