HERRA EKMAN. Saat nyt hiukan kärsiä epätietoisuudesta. Vasta papalle kerron asian. — Niin, se lainajuttu. Minulla on siihen nyt rahat valmiina, mutta velkakirja onkin jo lunastettu. Olet sinä, Anna, omaperäinen ihminen! Mutta tällä asialla on se hyvä puoli, että minä voin nyt nämä rahat lainata Reinolle, sillä hän on luvannut uudestaan ja lujasti käydä opinnoitiin käsiksi.
ANNA (katsoen pitkään herra Ekmania). Sinä siis lainaisit Reinolle rahoja?
HERRA EKMAN. Niin, sikäli kuin voin. Täytyyhän sellaista kykyä jaloilleen auttaa.
ANNA (liikutettuna). Kaarlo, minä — minä olen sinua väärin tuominnut.
Nyt huomaan erehdykseni.
HERRA EKMAN. Niin, sinä tahdoit purkaa silloin kihlauksemme, vaikka isäsi tulo katkaisi asian. Mutta sormus, jonka sinä silloin laskit eteeni pöydälle, on nyt jälleen sinun sormessasi. Merkitseekö se —
ANNA (hiljaa). Panin sen silloin isäni takia sormeeni. Mutta alkuperäisessä päätöksessäni olin silti päättänyt pysyä. Nyt huomaan perusteluni kuitenkin vääriksi ja pyydän sinulta anteeksi.
HERRA EKMAN. Unohdamme siis sen silloisen välikohtauksen ja voimaan jää status quo, eikö niin?
ANNA (arasti). Siinäkin tapauksessa, että — että sitä syytä ei olisikaan olemassa, joka minut, ennen kaikkea isän takia, olisi mahdollisesti pakottanut silloin tekemäni päätöksen peruuttamaan?
HERRA EKMAN. Sinä siis olet saanut varmuuden ettet —
ANNA (viivytellen). Niin — minä olen saanut varmuuden, että asiani eivät ole niin. Sinun ei siis tarvitse isääni tässä tapauksessa lainkaan ottaa huomioon.