SOHVI. Kun saisi nuo kourat auki. Mutta hän puristaa niin.
ROUVA HALLMAN. Mennyttä, mennyttä! Minä näen jo, ettei tässä auta enää mikään.
SOHVI. Eikö sydän enää lyö?
ROUVA HALLMAN. Ei — ei tunnu enää mitään elonmerkkiä.
(Seuraavien hetkien kuluessa kuuluu oikealta vain joitakin
katkonaisia sanoja ja nyyhkytystä.).
ANNA (tulee unissakävijän elein saliin, istuutuu keskelle sohvaa pöydän taakse, nojaa päänsä käsiin ja tuijottaa eteensä.).
ROUVA HALLMAN (oikealla). Että — että sen pitikin näin äkkiarvaamatta tapahtua! Mutta aamusta alkain minä olen sen ikäänkuin tuntenut hermoissani.
ANNA (yksin). Siitä ei päässyt — sen piti näin tapahtua.
SOHVI (oikealla). Hän on aivankuin nukkuisi.
ANNA. Niin, sen piti näin tapahtua! — Pappa — ja tehdas! — Tehdas — niin, se oli minun viimeinen pakopaikkani, jonka turvin uskottelin voivani olla uskollinen itselleni. Nyt hajosi sekin kuin saippuakupla. — Sen piti käydä niin, sillä minun täytyy kyetä ilman ulkonaista tukea olemaan uskollinen itselleni. — Pappa, pappa, sinä kehotit minua siihen ja minä tahdon noudattaa neuvoasi — ihmisten tuomioista huolimatta.