SOHVI (menee nyyhkyttäen näyttämön läpi vasemmalle).
ANNA (yksin). Niin selvästi tajuan nyt kaiken (Kiinnittäen katseensa ruusuun) Punainen ruusuni on peruuttamattomasti muuttunut valkoiseksi. Mutta sinä olet puhtaampi kuin punainen.
(Taittaa ajatuksissaan ruusun, jota hän seuraavan kohtauksen aikana pitää kädessään).
HERRA EKMAN (tulee hengästyneenä ulkoa). Mikä harmi, että tohtori oli juuri vähää ennen haettu erään sairaan luo penikulman päähän täältä! Soitin sinne ja kiiruhdin häntä tulemaan, — Kuinka on nyt sedän laita?
ANNA. Ei hän enää lääkäriä tarvitse.
HERRA EKMAN. Kuinka? Ei kai — (Menee epävarmana ja varovasti oikealle, josta pian palaa takaisin.) Mutta kuinka se on mahdollista? Mikä sen oikeastaan näin äkkiä aiheutti?
ANNA. Mikä! Sinun Helsingin terveisesi!
HERRA EKMAN. Kuinka? Olisiko äkillinen ilo —
ANNA (katkerasti). Ilo! Todellakin! Tiedä, että se keksintö, jonka Reino on teidän vaivaisiin markkoihinne vaihettanut, oli papan tekemä keksintö. Se häntä on henkisesti ylläpitänyt ja sen sortuessa sortui hän itsekin.
HERRA EKMAN. Mutta, herra nähköön, eihän minulla ollut siitä mitään tietoa. Vastuun tästä kantaa siis — Reino.