ROUVA HALLMAN (oikealla). Reino parka, mitä sinä oletkaan saanut aikaan!
(Kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä Anna jälleen tuijottaa, ruusua kädessään pyörittäen, hajamielisenä eteensä ja herra Ekman neuvotonna kääntelee hattuaan.).
HERRA EKMAN. Minulla — minulla ei nähtävästi ole tässä muuta tehtävää kuin mitä syvimmin valittaa tätä onnetonta tapahtumaa ja —
ANNA (äkkiä havahtuen). Niin, meillähän jäi kesken se asia. Kolmatta kertaa ei pappa nyt enää tule meitä keskeyttämään. — Äsken sinä sait minut toisen kerran epäilemään omia epäilyksiäni — vieläpä pyytämään anteeksikin. Nyt minä kuitenkin olen vakuutettu, että minä lopultakin olen ollut oikeassa. Aikomamme avioliitto on alusta aikain ollut väärällä pohjalla. Sillä on liiaksi afäärin sivumaku. Puhdas persoonallinen kiintymys, jonka kuitenkin tulisi olla kaiken pohjana, on välillämme ollut toisarvoinen asia. On paras katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat sekä pysyä uskollisena itselleen. (Irroittaa sormuksen sormestaan). Minä vapautan sinut täten perintöhuolista ja — ja velvollisuudesta korjata minut.
(Ojentaa sormuksen herra Ekmanille).
HERRA EKMAN (ottaen vaistomaisesti sormuksen vastaan). Sinä puhut taas itsesi korjaamisesta. Mutta äskenhän sinä —
ANNA (keskeyttäen). Niin, minä kielsin sen äsken, päästäkseni selville kaikista sinun vaikuttimistasi. Totuus on kuitenkin päinvastoin.
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Sinä olet käsittämätön ihminen, Anna!
ANNA. Niin — sinulle käsittämätön. Siksipä onkin onnellisinta meille molemmille, että tiemme eroavat ajoissa.