HERRA EKMAN. Mutta onko tämä enää ajoissa eroamista?
ANNA (päättävästi). On! Mitä tämän jälkeen seuraa, sen tahdon minä yksin kantaa — ja kantaa sen kaikesta huolimatta kunnialla.
HERRA EKMAN. Tämä on siis sinun peruuttamaton päätöksesi?
ANNA. On.
HERRA EKMAN (epäröiden). Minä en sitte todellakaan ymmärrä muuta kuin — (Ottaa sormuksen sormestaan ja laskee Annan eteen pöydälle, minkä jälkeen hän kumartaen vetäytyy taaksepäin mutta pysähtyy jälleen ja katsoo pitkistään Annaa.). Kaikki on siis välillämme nyt lopussa?
ANNA. Kaikki! Onhan meidän välillemme auennut kuilu, jonka yli on mahdoton kulkea.
HERRA EKMAN. Tahtoisin vain vielä sanoa sinulle, Anna, että minä en sittenkään ole tätä näin tahtonut. Mutta sinä olet minulle — liian ylivoimainen. (Viivytellen.) Toivoisin vain, etteivät sinun tunteesi minua kohtaan tämän jälkeen vihaksi muuttuisi.
ANNA. Ei, sitä ne eivät tee. Ilman katkeruutta voin minä ojentaa sinulle käteni jäähyväisiksi.
(Ojentaa kätensä herra Ekmanille, joka tämän jälkeen
vetäytyy vasemmalle.).
ANNA (tuijottaa yksin jäätyään hetken ääneti eteensä, kunnes hänen kasvonsa saavat omituisen haltioituneen ilmeen.). Kuinka ihmeellistä! Minä olen tänään niin paljon menettänyt — ja kuitenkin tunnen minä samalla voittaneeni jotakin hyvin, hyvin kallisarvoista, joka tekee minut voimakkaaksi ja kohottaa minut ylös pimeästä aallonpohjasta.